Etusivu

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Elämä: Nauti - Iloitse - Ole

Tämä aamu alkoi auringon helliessä mieltä ja kehoa, heräsin ennen ketään muuta perheessäni. Ah, mitä ylellisyyttä istua hetki täydellisessä hiljaisuudessa itsensä kanssa! Minun parhaimpia hetkiäni.

Mutta niin pian se muuttui. Olemme aamupalalla. Koululaiselta on kadoksissa tietyt housut, mitkä olisi pakko saada nyt ja heti. Toinen tahtoo laittaa hiuksensa samanlaiseksi mitä on nähnyt jollain toisella olevan, eikä ota onnistuakseen. Minä muistan, etten ole perunut kuopuksen korvakontrolliaikaa...soitan ja soitan.. olette jonossa, päivystysaikoina voitte ottaa yhteyttä...blaa, blaa... lasi tippuu ja hajoaa lattialle. "Ei saa tulla keittöön" komennan, samalla kun yritän saada yhteyttä terkkariin ja siivota lasinsirpaleita... Kunnes jotain tapahtuu, ei tarvitse enää jonottaa vaan soittopyyntöpalvelu alkaa pelata. Jätän soittopyynnön ja voin alkaa keskittyä etsimään koululaiselle oikeat housut ja hän pääseekin lähtemään hyvillä mielin. Saan laitettua keskimmäisen hiukset niin, että ne häntä miellyttävät ja voi tuota lapsen hymyä. Itseänikin hymyilyttää, hienot hiukset tuli! Puhelin soi, vastaan iloisesti ja tylsääkin tylsemmällä äänellä sairaanhoitaja esittelee itsensä "Jaa.. Hmm..., varataanko uusi aika?". Tuo puhelu ei kestänyt kai minuuttia kauempaa ja kuinka tuo ihminen väsyneellä, e l ä m ä ä n s ä  k y l l ä s t y n e e l l ä äänellä sai minun iloisen fiilikseni laskemaan uudelleen kuin lehmän häntä! Mietin, että mikäs minä olen tuota ihmistä luurin toisessa päässä tuomitsemaan, ehkä hänellä oli vain huono päivä, ehkä sitä ja tätä, enhän minä tiedä hänen murheitaan, eikä tarvitsekaan. Ei hänen negatiivisuutensa tarvitse tarttua minuun. Jostain syystä näin kuitenkin kävi, vai oliko se kuitenkin oma ahdistus hetkellisestä kiireen tunnusta. Istahdan keittiön pöydän ääreen, aamiaisastiat ovat levällään tiskipöydällä, leivänmurusia pöydän pinnalla, maito seisoo yksinään pöydällä, imuri lojuu pöydän vierellä odottaen suurempaa imuroimista, jos jotain lasinsirpeleita vielä löytyy.

Ja silloin... universumi puuttuu peliin ja eteisestä kuuluu "äiti lähdetäänkö pyörällä?". Sekunttiakaan miettimättä vastaan, "juu mennään vaan" ja jätän keittiön oman onnensa nojaan. Viedessäni keskimmäistä eskariin, huomaan uudelleen auringon hellivät säteet ja kuulen lintujen laulun. Ilo löytyy uudelleen. Ahdistus vaihtuu yhdessä hujauksessa onnellisuudeksi. Tajusin jälleen kerran, kun muutun sisältä, muuttuu kaikki ympärillänikin. Sillä mitä tekee ei ole merkitystä, vaan sillä miten on, on kaikki merkitys. Maailma näyttäytyy meille sellaisena, millaisena sen haluamme nähdä, millaisen oven sisimmässämme avaamme tänään tässä ja nyt. Jos tahdomme avata oven ahdistukselle, valitukselle, kurjuudelle, niin sellaistahan se elämä sitten on. Kurjaa. Jos tietoisesti pysähtyy ja avaakin sen toisen oven, sen jonka sisällä asuu ilo, onni ja nautinto, niin sitähän alkaa sadella kuin sieniä sateella. Oma iloisuus myös tarttuu ja tulee jopa moninkertaisena takaisin. Mikä vahinko! 

Aika helppo peli tämä elämä loppujen lopuksi on. Toki tiedän, ei se aina sille tunnu. Ei minullakaan ole aina tuntunut. Joskus tuon ilon ja onnen oven avaaminen voi teettää itsessään enemmän töitä ja sen ylläpitäminen onkin jo toinen juttu. Mutta teko se on pienikin. Niinhän se maratoonikin alkaa ensimmäisestä askeleesta. Kun hetkeksikin löytää itsestään  tuon sisäisen ilon ja valon, voi oppia hakemaan näitä hetkiä aina vain useammin.  

 
Niin yksinkertaista. Ei sen kummempaa kuin oma valinta. Minä valitsin tänään tuon ilon ja nautinnon itsestäsi, pienen muistutuksen jälkeen kylläkin.
Minkä sinä olet valinnut?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!