Etusivu

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Elämätön elämä


Istuin taannoin labran odotusaulassa. Aula oli täynnä ihmisiä. Odotin ja odotin. Ajat tuntuivat matelevan. Nälkä kurni vatsassani. Viereeni tuli iäkäs pariskunta. En voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan, vaikka koetinkin keskittyä omaan lehteeni, jota odotellessani selailin. Miehellä oli varattu aika. Hän nousi useasti paikoiltaan ylös varmistamaan mitä hänen kuuluisi tehdä ja luki ilmoituksia kuinka toimia. Hän oli selvästi huolisaan kuinka toimia. Kerroin, että hän voi rauhassa odottaa, nimellä hänet kohta kutsutaan, kun niin seinällä isolla luki. Vaimo hoki hänen vierellään taukoamatta, ”no minähän sanoin, olisi pitänyt tulla aiemmin, nyt on tällainen ruuhka, istu nyt alas, enkö jo eilen puhunut…” rouva valitti KOKO ajan. Hänen äänestään paistoi valtava katkeruus. Mietin siinä odotellessani, mihin ihmisellä on kiire? Mihin tuolla eläkkeellä olevalla pariskunta saattoi olla kiire!? Ja mistä tuo katkeruus saa alkunsa? Mikä saa naisen sättimään aviopuolisoaan kuin pahinta vihattua yksilöä maanpäällä? Oliko tuo rouva elänyt koskaan omaa elämäänsä? Oliko hän ehkä uhrannut itsensä lapsilleen ja miehelleen? Ehkä hänellä oli vain tuo mies, joka olisi pitänyt saada toimimaan oman mielensä mukaisesti. Mutta miksi? Oliko hänen oma elämänsä ollut niin turvatonta, että pyrkimällä hallitsemaan kaikkea mitä vain kykeni koetti lisätä omaa turvallisuuden tunnettaan? Vai oliko oman pään sisäinen sekamelska pyrkimys kontrolloida ja järjestää sitä hallittavaan muotoon? Oliko urhautuminen täysin perheelle ja miehelle pakoa itsestä? On helpompi syyttää ja sättiä toisia, kuin katsoa itseään peiliin ja kohdata itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, inhimillisenä olentona. Mistä tuo ihminen saa onnen, huomasin ajattelevani. Onko se vain pienissä hetkissä kun mies toteaa hänen leiponeen hyvää pullaa, vai sanooko mies enää edes sellaista? Pohdin paljon tuona hetkenä, jolloin pariskunta oli vierelläni.
 
Kiire. Se ei ole vain tuon pariskunnan ongelma. Kiire on tämän ajan ilmiö, kaikilla tuntuu olevan kiire. Onko kiire pakoa omasta itsestä? Kiirehän on sitä, että on aina seuraavassa hetkessä. "Sitten, kun lapset ovat isompia, sitten kun osastopäällikyys on minun, sitten kun olen lomalla, sitten kun..." Elämä ei ole sitten kun. Elämä on vain nyt. Tässä ja nyt. Kiire ei ole tässä. Kiire syntyy omista valinnoista. Ihminen tekee elämässään sellaisia valintoja, ettei ehdi pysähtyä. Kun ei pysähdy, ei tarvitse kohdata itseään, omaa tyhjyyttään, tunnetta riittämättömyydestään, mitä ikinä se onkaan. Kaikenlainen suorittaminen estää itsensä kohtaamisen. Jos on aina kiire, ei todella ehdi minnekään eikä varsinkaan itsensä luo. Tällöin ei koskaan opi tietämään miksi oikeastaan elää. Kun on kiire, elämää ei eletä, sitä vain suoritetaan. Elämätön elämä, siitäkö katkeruus puolestaan saa alkunsa?

On ihmisiä, jotka eivät ole katkeria. He eivät kanna kaunaa menneisyydestään, vaan ovat sinut sen kanssa. Toisin sanoen he ovat sinut itsensä kanssa. He eivät odota lottovoittoa muuttaakseen elämäänsä. He eivät odota muiden muuttumista. Heillä ei ole ainainen kiire. He vain ovat ja elämä antaa. Minusta tuntui, että tämä pariskunta ei ollut täysin sinut menneisyytensä kanssa tai ainakaan tuo rouva. Miksi muuten olisi tarvinnut kohdella omaa puolisoaan tuolla tavalla? Ehkä hän ajatteli tarkoittavansa hyvää huolehtimalla. Tosiasiassa tuolla huolehtimisella hän todennäköisesti rajoitti miehen vapautta.
 
Mies kutsuttiin näytteenottohuoneeseen. Hänellä ei mennyt kuin hetki ja pariskunta oli valmis lähtemään. Nainen jatkoi miehen sättimistä. Toivotin heille mukavaa päivän jatkoa ja aivan kuin nainen olisi nähnyt minut ensimmäisen kerran. "Juu, kiitos", hän vastasi hämmentyneenä ja jatkoi miehensä ohjeistamista. Minä jäin yhä odottamaan omaa vuoroani. Nälkä kurni vatsassani, mutta odotin. Minun elämäni oli siinä hetkessä. Ja nyt tässä.
 




 
 

 

4 kommenttia:

  1. Kiitos! Luin kaikki sun kirjoittamat tekstit tänään, kun sattumalta tänne eksyin. Tuli tarpeeseen, kun tässä sairaslomalla leikkauksen jälkeen kotona istun ja yritän päästä henkisesti jaloilleni. Hyviä muistutuksia siitä, kuinka suhtautua tähän elämään... Taidan tästä siirtyä pihalle nauttimaan auringon paisteesta. Toivottavasti eksyn tänne toistekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos kommentistasi! Sydäntäni lämmittää tietää, että olet jotain saanut irti teksteistäni. Voimia toipumiseen ja tervetuloa eksymään tänne toisenkin kerran! :) -Elina

      Poista
  2. Todella hyvä kirjoitus! Itse sorrun siihen, että järjestän elämäni kiireelliseksi, koska pelkään pysähtymistä ja jos olen paikoillani tuntuu, kuin jotain olisi tekemättä. Aivan kuin minulla ei olisi lupaa pysähtymiseen :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nilla! Minäkin elin pitkään kiireessä, kunnes tajusin, että vain minä itse itselleni tuon kiireen teen. Vaatii rohkeutta pysähtyä. Mutta sinäkin pystyt! Oletkin jo askeleen sitä kohti ottanut, kun tiedostat asian. Hyvä! Mukavaa tätä päivää sinulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi!