Etusivu

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Irtiotto arjesta!


Sain tänä aamuna yllättävän ja alkuun hieman hämmentävänkin puhelun. Puhelu oli reilu kahdeksankymppiseltä rouvalta. Olen lapsena viettänyt aikaa hänen pihapiirissään ja aikuisiällä tavannut hänet ehkä kaksi kertaa. Ja siinä yks kaks olemme puhelimessa ja hän puhuu kuin olisimme eilen tavanneet! Koskaan tätä ennen emme ole puhuneet puhelimessa. Hänen äänensä värisi kuin iäkkäiden ihmisten ääni yleensäkin, mutta äänestä kuulsi valtava lämpö ja jämäkkyys. Jämäkkyys siitä, että hän seisoi jokaisen sanomansa sanan takana ja halusi että minä todella ymmärrän mitä hän tarkoittaa ja otan sen vastaan sillä vakavuudella, jolla hän sen minulle kertoo. Emme vaihtaneet sen suuremmin kuulumisia. Hän piti lähes yksinpuhelun, joka meni jotakuinkin näin:

”Kuule Elina, tiedätkö ne äidit on niitä, joita kaikista vähiten arvostetaan, se kotona tehtävä työ on kaikista kiittämättömintä mitä voi olla. Kyllä ne miehet taitaa nykyään jo osallistua aikalailla siihen arkeen, mutta ei ne silloin osallistuneet minun nuoruudessani. Minä pyöritin sitä meidän huushollia ihan yksinäni, kolmen lapsen kanssa ja eikä sillon ollut mitään koneita apuna, mitä nyt on. Kyllä se työtä oli vuosikausia. Enkä missään koskaan käynyt, mutta sitten, kun tajusin, että pitäähän täältä kotoa muualle lähteä, niin eihän minua mikään pidätellyt ja kyllä me naiset sitten pidettiinkin hauskaa!! Voi että! Ei me huolittu niitä ukkoja tai lapsia mukaan. Kyllä se irtiotto kuule tekee niin hyvää. Muista Elina sinä, että otat sitä omaa aikaa, ei se tarkota pahalla, jos sieltä perheeltään muualle lähtee, se vaan on hyvä asia. Siitä sitä voimaa saa. Karata ei tarvi, vaan ihan reilusti, ottaa ja lähtee. Niin muista, älä odottele niin kauan kuin minä, vaan lähde vaikka heti. Onko se sinun miehes sellanen, että osallistuu siinä kotonakin? Juu, kyllä on, vastasin. No HYVÄ! Sitten sinun on vielä helpompi lähteä. Kyllähän minä olen seurannut, että taitaa ne miehet nykyään osallistua kanssa siihen lasten hoitoon ja laittaavat ruokaa. Mutta se on kumma, miten niillä miehillä vaan olis se oikeus lähteä, ja äitien jäädä sinne kotiin. Mutta kuule, mene sinä. Ne pittää vaan jättää, jotta ne oppii oikeesti olemaan ja sinä saat elää. Sitä ne lapsetkin tarvii, ihan oikeesti, kyllä minä tiedän. Kun ei se sen helpompaa ole, kun töissä käy, naisilla on siinä sitten kahdet työt. Ja kun ne lapset on kuitenkin aika kauan lapsia, ei ne mihinkään sen pikkulapsivaiheen jälkeen katoa. Nyt minä alan nauttia lapsistani ilman huolen häivää, ne pärjää, ei tarvii minun siitä murehtia ja niillä on omat perheet. Mutta aika kauan sitä saa kuitenkin huolehtia. Vaikka ne muuttaa kottoo pois, niin silti niitten perään joutuu vielä kattelee. Eli älä Elina oottele mittään! Nyt se on mentävä, ja vietettävä railakasta vappua! Ja muista kertoo tämä kaikille äiti-ihmisille ketä tapaat. Kaikki äitit ne tarvii sitä irtiottoo! Hyvää vappua sinulle ja koko perheellesi".
 
Hymy kaartui kasvoilleni, vaikka olinkin hieman hämmentynyt.  Puhelumme loppui melko pian tuon ”monologin” jälkeen. Tuon ihmisen lämpö ja lempeys levisi minuun, vaikka hän olikin puhunut melko nopeasti ja paljon asiaa. Mikäs sen ihanampaa kuin kuunnella jo elämää nähneen ihmisen kokemuksia ja näkemyksiä tämän maailman kulusta. Olisin voinut kuunnella enemmänkin. Hienoa, etten sanoisi. Elämä yllätti minut. Tänäänkin.
 
Eli kaikki äidit: Ihanaa vappua teille! Jos ette nyt tänään voi viettää ilman perhettä vappua, ottakaa irtiotto lähiaikoina! Ja kaikille isille myös ihanaa vappua! Kyllä te isätkin paljon nykyään teette, joten nauttikaa tekin! Ja kaikille yksinäisille, ei perheellisille myös ihanaa vappua! Ihan jokainen tarvitsee irtiottoja omasta arjestaan aina aika-ajoin! Nautitaan siis elämästä jokainen omalla parhaalla katsomallaan tavalla!

 




 

 
Hyvää vappua ihan jokaiselle, toivottelee Elina

tiistai 29. huhtikuuta 2014

VIERAALLA MAAPERÄLLÄ


Ihminen on omalla mukavuusalueellaan silloin, kun tekee sitä mitä on aina tehnyt ja saa vastineeksi sitä mitä on aina saanut. Tämä on tuttua ja turvallista. Ei tule suuria epäonnistumisia tai mokia, koska kaikki on jollain tapaa jo koettua. Tällöin ihminen on "vakaalla" maaperällä. Mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on tämän vastakohta. Ihminen toimii ja tekee sellaista mitä ei ole aiemmin kokeillut. Tällä alueella voi joutua epäonnistumaan ja mokaamaan itsensä täysin, koska ei välttämättä tiedä mitä tai miten tekee, voi joutua pyytämään apua ja turvautumaan toisiin. Minä olen tullut elämässäni siihen vaiheeseen, etten tee enää asioita, jotka tuntuvat vastenmielisiltä. Toki aina ei tekisi mieli tyhjentää tiskikonetta tms. mutta se on vain osa tätä elämää. Tartun kuitenkin nykyään niihin asioihin, jotka kiinnostavat, vaikka saattavatkin jännittää. Menen  rohkeasti tai ainakin rohkeammin mukaan, jos tunnen kiinnostusta, vaikka ajattelisin, ettei tuo ehkä ole täysin minun juttuni. Ja eilen illalla nukkumaan käydessäni yhtäkkiä tajusin, Wau Elina! Olet täysin vieraalla maaperällä! Täytyy nostaa hattua itselleni!

Olen aina opiskellut humanistista alaa, kaikkea on voinut soveltaa. On riittänyt, kun on lukenut kirjoja ja kirjoittanut niistä esseitä tai muita referaatteja, tenteissäkin on riittänyt hyvä perustieto. Sainpa sen kuullostamaan helpolle. Anteeksi kaikille niille opiskelijoille, jotka tuskailevat näillä aurinkoisilla säillä kirjojensa äärellä, tiedän ei se aina helppoa ole. No minulle se kuitenkin oli melko usein helppoa, samoin kuin työ, olen toiminut aina omalla mukavuusalueellani. Nyt viime viikon tai paremminkin viime päivät, olen koettanut lukea tenttiin, joka on minulle täysin vierasta. Nimittäin vyöhyketerapiaa. Voi miten se minua kiinnostaakaan, mutta koskaan aiemmin en ole ollut kiinnostunut ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta, ja nyt minun yhtäkkiä pitäisi tietää ja muistaa missä kehräsenluu on tai missä kohtaa jalkapohjaa on munuaisen heijaste ja mikä sen munuaisen tarkoitus ylipäätänsä on. Nämä ovat jääneet minulta jo lukion biologian tunneilta saakka hepreaksi. 

Vyöhyketerapia on kokonaisvaltaista kehoterapiaa, jossa ihminen nähään ajattelun, tunteiden ja kehon kokonaisuutena. Se on hellävarainen hoitomuoto lähes kaikkiin vaivoihin ja sopii kaikenikäisille. Jokunen vuosi sitten uuvuin ja väsyin, enkä tiennyt enää keinoa miten olisin saanut itseeni lisää potkua. Hain ja sain kaikenlaista apua, ja yksi oli tuo vyöhyketerapia. Jo muutaman hoitokerrran jälkeen huomasin huikean energiatason nousun ja jonkun ajan kuluttua en olisi voinut kuvitella itseässäni tapahtuvan niin suurta muutosta. Siitä asti olen käynyt vyöhyketerapiassa aina tarvittaessa, kehoni kyllä kertoo koska tarvetta on. Ja onneksi osaan sitä jo melko hyvin kuunnella. Tästä omasta kokemuksesta kipinän saaneena kävin itse ensimmäisellä vyöhyketerapian kurssilla reilu vuosi sitten, mutta elämäntilanteeni oli tuolloin sellainen, etten voinut mennä seuraavalle kurssille. Nyt sitten yritän saada vuoden takaisia asioita yksin taottua mieleeni... voi kun tuntuu kiperälle. Tentti on siis noista ensimmäisen kurssin asioista ja edellyttää sen läpäisemistä, jotta voi jatkaa seuraavalle kurssille. Kunnes yhtäkkiä tajusin, mitä haittaa, vaikka epäonnistuisin tentissä. Sittenhän opin virheistäni ja tentin voi uusia! Eli ei mitään hätää. Ei minun tarvitse osata ja tietää kaikkea, saati olla täydellinen. Oman halu ja motivaation pitäisi riittää, vai? No nähtäväksi jää, perjantaina tuo tentti koittaa.

Toinen mukavuusalueeni ulkopuolella oleva juttu on tämä blogi. Nautin kirjoittamisesta ja tekstiä saan melko nopeasti aikaiseksi ja ideoita kumpuilee milloin mistäkin, mutta tekniikka... Se on  minulle vierasta maaperää, todella, vaikka eletäänkin tätä tietotekniikan aikakautta. Koskaan en ole ollut kovin kiinnostunut tietokoneista tai muistakaan laitteiden toiminnoista. Mieheni aina kysyykin minulta, "no luitko ohjeen?" niin, yleensä en. Mutta harjoitus tekee mestarin. Minäkin onnistun ja opin. Vielä joku päivä saan helposti kauniit kuvat näiden tekstien lomaan. Minulla on yksi rakas ystävä, joka on jo useamman vuoden  jaksanut sinnikkäästi lähetellä kuvia milloin minkäkin operaattorin välityksellä, valanut uskoa, että osaan skypen asentaa ym. en ole sitä vielä(kään) tehnyt. Jonain päivänä varmasti! Onnistun kyllä tässäkin asiassa, kun vain päätän. Uuden oppiminen ja opetteleminen on hienoa!

Vain taivas onkin rajana oman elämämme suhteen. Kun uskaltaa välillä ulos omalta mukavuusalueeltaan, voi tuntea elämän kihelmöivän jännityksen. Joskus kannattaakin heittäytyä elämän mukaan, antaa mennä vaikka jännittäisi ja pelottaisi, eikä mitään tuttua olisi mukana.  Minulla se nyt tuntuu, elämä suonissa. Välillä kannattaakin haastaa itsensä ulos omalta mukavuusalueelta ja kokea jotain uutta. Tuntea elämän ilo ja yllätyksellisyys. Tässä elämässä on huikeasti mahdollisuuksia ja kuka tahansa ja missä tahansa voi näihin tarttua. Tärkeintä onkin huomata, että minä hetkenä tahansa voi alkaa elämää sitä elämää mitä sisimmässään haluaa. Ei tarvitse odottaa lomaan, ei vuorotteluvapaaseen, opintojen päättymiseen tai eläkkeeseen, ei edes ensi viikkoon, ihan tässä ja näin voi alkaa tehdä niitä asioita mitä sisimmässään haluaa. Kokeilla. Ei tarvitse tietää lopputulosta, voi erehtyä ja muuttaa suuntaa silloin,  kun itsestä sille tuntuu. Sitä se elämä on. Siitä syntyy ilo. Säilyttämällä uteliaisuuden tai herättämällä sen uudelleen syntyy jatkuva kipinä eloon. Elämän jano.









 
Ihanaa tätä tiistaita sinulle! 
 
 
 

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen haaste!


Tämä blogini on nyt kuukauden ollut olemassa ja sain ensimmäisen blogihaasteeni! Huippua, kiitos Tuutikki! Haasteen tarkoitus on paljastaa uusia lukemisen arvoisia blogeja. Minun haastajani oli Tuutikki blogillaan Kaikesta huolimatta...hyvää elämää.
 

 

 
  1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
  2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen haastetulle
  3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
  4. Haastettujen tulee valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa
  5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut
  6. Ei takaisin haastamista
 
11 asiaa minusta
  1. Olen parhaimmillani aamulla, päivästäni ei voi tulla kuin hyvä, mikäli herään ennen ketään muuta perheessäni ja saan olla hetken yksin.
  2. En ole koskaan tykännyt ketsupista, en lapsena enkä näin aikuisenakaan.
  3. En myöskään ole koskaan erityisemmin pitänyt suklaasta, vasta viime vuosina olen vähän "oppinut" syömään sitä.
  4. Kävin perjantaina kuntosalilla ainakin kahden vuoden tauon jälkeen herättelemässä kadonneita lihaksiani,
  5. ja tänään olen "kipeä"... Hyvää kipua kuitenkin.
  6. Ihailen ihmisiä, jotka toimivat intuition ja sydämensä johdattamina.
  7. En luovu enää omasta ajastani.
  8. Tykkään lukea satukirjoja.
  9. Nautin kiireettömyydestä, ystävistä, hyvästä ruoasta ja perheestäni.
  10. Teen käsitöitä aina talvisin, neulon, virkkaan ja ompelen, mutta jostain syystä kesäisin ei ole tähän innostusta.
  11. Elän ihanaa arkea, joka välillä ottaa kupoliin, välillä väsyttää, itkettää ja naurattaa, onnea olen kuitenkin osakseni paljon saanut!
 
11 kysymystä haastajalta:
  1. Lempivuodenaikasi? Rakastan nykyään aikalailla kaikkia vuodenaikoja, mutta jos yksi on pakko olla ylitsemuiden, on se tämä kevät!
  2. Lempilelusi lapsena? Minulla oli sellainen "räsynukke", joka kulki vuosia mukanani kaikkialle, nimeltään "ransu" :).
  3. Mitä kieliä osaat puhua? No ainakin suomea hyvin! Englantia ja ruotsia niin että selviän ostoksilla, ravintoloissa ym. Saksan kielestä muistan joitain fraaseja.. :)
  4. Mitä opiskelisit tai tekisit työksesi, jos voisit valita nyt? Hmm.. jotain kirjoittamisen, luontaishoitojen tai ravitsemuksen saralla... en rehellisesti tiedä!
  5. Mitä ostit viimeksi kaupasta? salaattia, tomaattia, kurkkua, bataattia, sitruunaa, floraa, maitoa, leipää, kanaa, maitorahkaa, jugurttia, vaippoja, ilmapalloja, aku ankan taskukirjan ja lego starwars pakettin (poikien kaverisynttärilahjoja), vessapaperia...
  6. Mitä arvostat itsessäsi? Itseäni! Arvostan itseäni minuna, sellaisena kuin olen.
  7. Miksi pidät blogia? Nautin kirjoittamisesta ja halusin selventää itselleni asioita kirjoittamalla ja ajattelin, että jos joku muukin kirjoituksistani jotain itselleen saa, niin tuplahyöty!
  8. Järvenranta vai merenranta? ... vaikea valinta, voiko vastata vain "ranta"?
  9. Mitä et tekisi mistään hinnasta? Varmaan moniakin asioita, mutta eläviä ötököitä en kyllä syö!
  10. Lempipaikkasi Suomessa? Ahvenanmaan Flagassa sijaitsevan niemenkärjessä oleva kallionotkelma, mökkeilemme siellä aina kesäisin, sielu lepää tuossa paikassa :).
  11. Mitä odotat tulevalta kesältä? Ihanaa yhdessäoloa rakkaitteni kanssa.

 11 kysymystä minulta uusille haastetuille:
  1. Paras vuorokauden aika?
  2. Mistä unelmoit?
  3. Kahvi vai tee?
  4. Mitä ruokaa laitat mieluiten?
  5. Mistä olet kiitollinen?
  6. Missä haluaisit olla juuri tällä hetkellä?
  7. Mistä et pidä?
  8. Miten rentoudut?
  9. Minne haluaisit matkustaa?
  10. Jos saisit kolme toivetta, mitkä ne olisivat?

Ja teidät 11 minä haastan:

Mielimaisema
Hyvää tänään
Onnen hetket
Aina lähelläni
Sydäntä seuraten
Elä terveellisesti voi hyvin
Onni tässä, onnea täällä
Elisan matkassa
Usva
Skool ja kulaus
Niin hyvää että hymyilyttää

 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Arkikuvahaaste 5/5


"Kuvaa arkeasi viiden päivän ajan ja haasta mukaan ystäväsi", on varmaan varmaan tuttu lause kaikille facebookissa oleville. Ihania kuvia on saanut seurailla ystävien arjesta. On kuvia leipomuksista, retkistä, hiekkakakuista, kesän istutussuunnitelmista ym. Kuvia katsellessani tajusin, kuinka ihanaa arkea ihmisillä on! Huomaako tätä edes aina. Sitä onnea arjessa. Sitä kuinka hyvin asiat ovat. Tottakai on ihmisryhmä, joka syystä tai toisesta saa tyydytystä surkuttelemalla elämäänsä tai toisten, mutta pääasiassa nuo kuvat ovat niitä arjen onnen hetkiä. Siitähän se onni rakentuukin, niistä pienistä arkisista hetkistä.


Luin alkuviikosta artikkelin onnellisuusprofessori Markku Ojasesta, joka totesi ettei onni välttämättä tunnu miltään. Ensin ajattelin, että mitä ihmettä tuo ihminen sanoo! Tottakai onni tuntuu hyvälle, onni saa hymyilemään, onnellinen ihminen ei surkuttele tai ajattele aina pahinta asioista. Kunnes ajattelin asiaa enemmän ja totesin, että näinhän se tietenkin on. Elämään kuuluvat huippujutut, mutta näitä on vain koko eliniän aikana muutama. Kaikki muu on sitä arkea. Tavallista elämää. Ellei tätä oivalla ja kiinnitä siihen huomiota, ei välttämättä tajuakaan kuinka onnellinen oikeasti on. Kuinka paljon onnen aiheita ympärillä onkaan. Vasta kun sairastuu vakavasti, menettää läheisen tai tapahtuu jotain muuta mikä mullistaa arkea, huomaakin kuinka onnellinen oikeastaan olikaan. Kuinka hyvin asiat olivat. Ja se onni oli tuossa arjessa.

Arkeen kuuluu myös se, että sama asia voi olla onnen lähde ja joinain toisena hetkenä ottaa kupoliin. Sisimmässä ihminen tietää kuitenkin sen tuovan enemmän iloa ja onnea kuin surua ja murhetta. Näinhän se on meillä kaikilla. Jopa ne omat rakkaat lapset käyvät välillä hermoon, vaikka he ovat juuri niitä, joista et luopuisi mistään hinnasta.

Onnellisuus lähteekin yleensä meidän ihmisten sisältä. Sisäinen onnellisuus voi kuitenkin olla koetuksella ajatuksien pyöriessä ikävissä asioissa ja huolissa. Aina noihin ikäviin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi kuinka niihin suhtautuu, jos vain haluaa. Usein korostetaan positiivista asennetta onnellisuuden takana. Omasta kokemuksesta tiedän sen olevan näin. Mikäli ajattelee, "vau kuinka upea päivä, mitähän ihanaa tänään tapahtuu", väistämättä hymy leviää kasvoille ja tuntuu hyvälle. Jos sen sijaan ajattelee, että "hemmetti vielä kaksi päivää viikonloppuun", on olo taatusti raskaampi, koko päivä muuttuu takkuiseksi, mikään ei ole hyvin, kun ei ole se viikonloppu. Joskus tuon positiivisen asenteen löytäminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Tällöin ei kannata jäädä murehtimaan tätä, vaan voi alkaa tehdä pieniä tekoja, jotka tekevät onnelliseksi. Itseä ja toisia ilahduttamalla sekä myönteisiä asioita lisäämällä arkeen, alkaa päästä eteenpäin ja saada kiinni siitä, että arki se on, mistä se onni syntyy. Arjessa se onni elää. Ilman muuta lomamatkat ym. tuovat myös onnea ja iloa elämään, mutta se syvin perusonnellisuuden tunne lähtee ja on siinä sinun omassa arjessasi. Siinä mitä sinä tänään elät.  Kun teemme itsellemme hyviä asioita ja tavoittelemme sisäistä onnellisuutta, haalimme väistämättä näillä teoilla onnellisuutta lisää. Kun onnellisuus ja hyvinvointi kasvaa meissä, "kielteisten" tunteiden vaikutus meihin puolestaan vähenee. Onni lisääntyy näinollen huomaamatta.

Onni lisääntyykin sitä mukaan, kun sitä antaa. Hyvinvointiimme kuuluvat onni ja arki. Nämä kulkevat käsikädessä. Toista unohtamatta.





Onnellista arkea Sinulle!
 

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Tavaratunneside


Tavaratunneside. Se on sitä, kun on niiiin vaikea luopua, siitä niiiin rakkaasta esineestä. Eilen avasin tämän viikon pohtimalla materialismia ja siitä se sitten lähti, ajatus tavaratunnesiteestä. Nimittäin tämä "vähemmän-tavaraa-kaappien-perukoilla"- projektini on törmännyt joitain kertoja siihen, että "kun tämän antoi se ja se", "tämän ostin häämätkalta muistoksi" tms. Hmm...tunnesiteitä esineisiin.

Onkin helpompaa luopua tavarasta, jolla ei ole mitään tunnesidettä. Tavaratunneside on vaikeampi juttu. Minulla onkin tallessa "turhia" tavaroita vain siksi, että niillä on tuo tunnejuttu. Kukaan ei kuitenkaan kiellä luopumasta tavarasta siltikään, että se on saatu, tai se on joskus ollut tärkeä. Elämä muuttuu ja tärkeydet sen mukana. Ei luopuminen tarkoita unohtamista, muisto kyllä kulkee aina sydämessä mukana. Onkin ehkä aihetta pohtia miksi säilyttää nippua isomummulta saatuja tyynyliinoja tai ex-anopin antamia posliinikippoja, jos nämä toimittavat vain pölynkerääjien virkaa. Jos tuntuu, että on hankala luopua kaikesta, jätä vaikka yksi tyynyliina tai kuppi muistoksi.

Tässä on minun yksi tavaratunneside-juttuni, josta en luovu (ainakaan vielä). Sillä on tarina ja paikkansa sydämessäni. Toisaalta ei esineellä tai tavaralla tarvitse aina olla tunnesidejuttua, se voi myös olla vain yksinkertaisesti kaunis. Kauniit asiat voivat tuoda harmoniaa ja lämpöä ympärille, iloa silmälle ja tätä kautta hyvää mieltä. Siispä, ei kaikesta tarvitsekaan luopua!


 
 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Materialismista



Ennen pääsiäistä sain vimman siivota kotimme lähes lattiasta kattoon. Tuo siivous poiki myös sen, että sain myös inspiraation joidenkin kaappien läpikäymiseen, jota tässä hiljalleen olen toteuttanut.

Siivoillessa hämmennyin kuinka paljon ylimääräistä on kertynyt vuoden mittaan kaappien perukoille, vaikka tietoisesti olen yrittänyt vähentää tavaran määrää ja laittaa heti kiertoon, jos jotain ei tarvita. Useamman lapsen perheessä on jatkuvasti pieniä vaatteita ja isoja odottamassa käyttöönottoa, ainakin meidän huushollissa tuntuu olevan, ja jo nämä pelkästään täyttävät komeroita. Mutta on sitä tullut säilöttyä myös turhaa, mitä ei vuoden mittaan ole lainkaan tarvinnut, kaivannut tai edes tiennyt olevan olemassakaan.

Aloinkin pohtia materialismia. Sitä kuinka paljon ihmisillä onkaan tavaraa. Ei varmasti kaikilla, mutta monella. Ja taloudellinen tilanne vaikuttaa suuresti siihen, mitä milloinkin tuntee tarvitsevansa. Vaikka tällä hetkellä on jatkuvasti yt-neuvotteluita menossa, palveluita leikataan säästöjen toivossa, silti tavaraa markkinoidaan ja sitä ihmisillä on. Mietin kuinka tämä yhteiskuntamme arvostaakin tietyllä tapaa vaurautta. Tavara ja omistaminen ovat tavallaan keinoja luoda identiteettiä. Kun on hieno auto ja omakotitalo tai kerrostalosta näkymä merelle ja desing sisustus, sekä ne tietyt farkut jalassa, on tavallaan olemassa. Eikä kaiken tarvitse edes olla näin "prameaa", jo kahvikupit tai mikä tahansa esine voi saada saman efektin aikaiseksi. Helposti voi tulla tunne mitä olen, jos en omista tuota kaikkea? Materialismilla etsitäänkin sisältöä elämään. Ja mainokset kertovat kyllä sen mitä sinulta puuttuu, mitä vielä tarvitsisit.  Työpaikan kahvitunnilla työkaveri kertoo kuinka hyvän imurin sai ja halvalla, niin pian tulee tunne, tarvitsisinko minäkin? Oma imuri onkin jo melko vanha. Kun halvalla saa, kannattaahan se ostaa. Sisäinen tyhjyys on se, joka pakottaa hankkimaan elämään lisää tavaraa. Uusi tavara tekee sinut onnelliseksi, ainakin hetkeksi. Sisäistä onnea tällä ei kuitenkaan voi saada.

Lasten kautta vanhempia houkutellaan ostamaan aina vain lisää ja lisää tavaraa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lapset tarvitsevat leluja leikkeihinsä, mutta se kuinka paljon onkin jo toinen juttu. Helposti käy nimittäin niin, että lapsetkin hukutetaan tavaran paljouteen. Lelut ovat sekaisin isoissa laatikoissa eikä aina leikkiin kuuluvia tavaroita löydy, vaikka tietää sellaisia olevan olemassa. Pian lapsi oppii myös tarvitsevansa. Tavaran paljouteen hukuttamalla lapsi voi kadottaa oman sisäisen luovuutensa ja ilon omasta olemassaolostaan. Ei lapsikaan tarvitse kaikkea.

Rakkaus ja hyväksyntä ovat ne mitä lapsi tarvitsee. Näitähän aikuinenkin kaipaa haalimalla kaikkea ympärilleen. Jos sitten olen hyväksytty ja haluttu kun minulla on kaunis koti tai merkkivaatteet yllä. Tämä on kuitenkin vain heikkoliimaisenlaastarin laittoa tihkuvan haavan ympärille. Syvän elämän puuttumista ei voi korvata pinnallisella runsaudella. Ei ihminen kaikkea tarvitse. Aika vähän loppujen lopuksi.

Yksi tehokas keino tavaran vähentämiseksi on luopua kahdesta tavarasta yhtä uutta kohden. Tällä tavoin saa huomaamatta pikkuhiljaa vähennettyä tavaran määrää. Joku aika sitten kuulin radiosta, että ihminen pärjäisi 200 eri tavaralla. Ensi alkuun tämä kuullostaa paljolle, mutta kun alkaa miettiä...sukkia, vaatteita, hammasharja, lautasia, ruokailuvälineet, ym. 200 tavaraa ei ole paljon. Minä en ihan minimalistiseksi pystyisi. Nostan kyllä hattua niille, jotka siihen kykenevät. 


Ihanaa tätä päivää Sinulle!





perjantai 18. huhtikuuta 2014

Jotta pystyy olemaan läsnä...


...vaatii se joskus pysäyttämistä. Eilen koin sen, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja toi säteensä sisälle asti. Syystä tai toisesta ajattelin, että olisi kiva saada koti kunnolla pääsiäiseksi siistiksi, jääkaappi pullolleen ym. Ehkäpä tehdä ihan sellainen kunnon iso kevätsiivous juuri nyt ja tässä näin!
Huh ja hei! Sen suurempia miettimättä ryhdyin yksinäni, tai no kuopuksen kanssa puuhaan, josta ei vielä apua ole sen kummemmin. Sen mitä itse sai kerättyä pois, toinen levitti. Että sellaista "siivoamista" hänen kanssaan vielä.

Asetin itse itselleni tavoitteen, että ehtisin tuon päivän aikana tämän mielessä olleen supersiivouksen, vaihtaa verhotkin ym. Aloitin operaation tavarat omille paikoilleen, huiskin pölyrättiä ympäriinsä, laitoin tiskejä ja pyykkejä koneeseen ym. ym. Tuntui, että on valtava kiire, jotta ehdin kaiken mitä olen ajatellut. Kuopus kulki perässäni järjestellen tavaroita minun jäljiltä itselleen mieluisasti. Raahasin vimmalla imuria perässäni olohuoneeseen ja katsahdin koiraamme, joka makasi keskellä olohuoneen mattoa. Tällä ei ollut aikomustakaan liikahtaa. Yleensä tuo koira väistää imuria, mutta nyt se vain lojui paikoillaan ja katsoi minua  tummilla nappisilmillään kulmiensa alta kuin kysyäkseen, mitäs ihmettä höyryät. Koetin kutsua ja käskeäkin hieman jo kiristyneellä äänellä tuota koiraa siirtymään, kunnes tajusin tuossa hetkessä, tuon eläimen viisauden ja todellisen kyvyn olla läsnä tässä hetkessä. Eihän minullakaan todellisuudessa ollut mihinkään kiire siinä hetkessä. Miksi minun olisi pitänyt saada kaikki tehtyä kiireellä ja vimmalla? Mihin minulla oli kiire? Kuvittelin mielessäni kuinka mukava olisi istua hyvän kirjan kanssa sohvalle, kun kaikkialla olisi puhdasta ja raikasta. Hyvän ruoan tuoksu tulvisi nenääni keittiöstä. Tajusin, että mitään takeitahan tuosta hetkestä ei edes olisi tänään. Tai se saattaisi olla niin myöhään illalla, kun tupa olisi hiljentynyt, että jaksaisinko edes nauttia siitä enää sitten.
 
Minun elämäni oli myös siinä hetkessä ja tänään on nyt tässä. Elämää ei kannata elää eteenpäin. Sitä tuo viisas eläin ei tee. Ei se murehdi eilistä tai huomista, vaan elää tässä ja nyt, ja lisäksi se osaa nauttia siitä! Aivan täysin siemauksin! Voi miten tuosta täytyykään ottaa oppia. Elää ja nauttia nyt!
 
Muutama vuosi sitten aloin ahmia Eckhart Tollen kirjoja läsnäolon merkityksestä ja yhä edelleenkin niihin aina aika-ajoin palaan. Kirjassaan Tyyneys puhuu Tolle kirjoittaakin, "Kohteletko nykyhetkeä ikään kuin se olisi voitettava este? Koetko, että tulevaisuuden tuokioon pääseminen on tärkeämpää?". Näinhän minä toimin. Tulevaisuus ei koskaan, ei milloinkaan, saavu meille kuin nykyhetken kautta. Jos elää jatkuvasti vain tuohon tulevaisuuteen, ei ole onnellinen ja nauti tästä hetkestä. Tämä luo jatkuvaa levottomuutta, hermostuneisuutta ja tyytymättömyyttä. On paljon asioita, joissa joutuu ajattelemaan elämää hieman eteenpäin, mutta jatkuvasti näin tekemällä, tekee itsestään vain rauhattoman. Rauhattomuus puolestaan leviää kulovalkean tavoin. Minun ollessani rauhaton ovat myös lapseni rauhattomia. Tämä on oivaa maaperä negatiivisen noidankehän syntymiselle. Oma levollisuus ja tyytyväisyys puolestaan heijastuu positiivisesti lapsiinkin. Eivätkä ainoastaan lapset vaan myös aikuiset usein rauhoittuvat levollisen ihmisen läheisyydessä. Eli läsnäolemalla tässä hetkessä luo tyytyväisyyttä ympärilleenkin.
 
Nykyään osaan jo melko usein olla läsnä tässä hetkessä. Olen oppinut avaamaan silmäni ja sydämeni vain tässä hetkessä olevaan. Mutta kuten eilen, en aina onnistu. Iloitsen kuitenkin siitä, että ymmärrän ja huomaan himmata vauhtia jo silloin, kun se alkaa mennä päälle. Näen vihjeitä ympärilläni, milloin on aika pysähtyä! En tarkoita, etteikö ihminen voi olla vauhdikas tai monta rautaa tulessa yhtäaikaa. Kyllä voi, kun vain keskittyy siihen mitä kulloinkin on tekemässä. Ei mitään järkeä ole siinä että laittaa ruokaa, siivoa, tekee kauppalistaa ja suunnittelee työjuttuja yhtäaikaa. Laittaa ensin sen ruoan, ehkäpä syö ja sitten seuraava homma. Loppujen lopuksi saattaa saada enemmän aikaiseksikin sillä tavalla, että keskittyy vain yhteen juttuun kerralla, kun se, että on sata asiaa mielessä. Ainakin tällöin pysyy rauhallisemapana ja ehtii nauttia hetkestä ja elämästä.

 





 
Ihanaa ja nautinnollista pääsiäisen aikaa Sinulle!



keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Vihreänä kateudesta

 
Olen tässä kevään aikana seurannut sivusta aikuisten ihmisten, sisarusten, sanaharkkaa keskenään. Riitelyä milloin mistäkin. Tuon riitelyn takana on kateus, he ovat itsekin sen myöntäneet, mutta miksi? Miksi tuntea kateutta? Mistä kateus saa alkunsa? Miksi sisarukset vielä aikuisina kohtelevat toisiaan kuin pikkulapset? Mikä saa heidät sivaltamaan toista sanoin?
 

Suurin osa ihmisistä on jossain vaiheessa elämää kokenut sisimmässään kateuden pistoksen. Minä ainakin. Aina on aiheita olla kateellinen jollekin toiselle, naapuri on ostanut uuden auton, ystävä on saanut laihdutettua itsensä mallinmittoihin, joku tekee matkan maapallon toiselle puolelle, toinen voittaa lotossa tai saa ylennyksen töissä tai muuten vaan tunnustusta, joku saa kukat kasvamaan paremmin! Ei kai kateuden aiheet lopu koskaan. Mutta miksi on niin vaikeaa olla toisen puolesta iloinen? Eihän toisen onni ole itseltä pois.

Uskon, että vaikka ihmisellä menisi ulkoisesti kuinka hyvin tahansa, olisi hänellä se uusin auto, kaunis koti, ulkomuoto kuin mallilla ja perheen kanssa joka vuotiset matkat etelän auringon alle, emme voi tietää mitä murheita tuo ihminen kantaa mukanaan. Joskus kauniiden seinien sisällä voi käydä suurikin myräkkä tai myrskytä voi vain tuon ihmisen omassa mielessä. Juuri tuo ihminen voi olla kateellinen sille, jolta puuttuu kaikki nuo ulkoisen "hyvinvoinnin mittarit". Itse uskon siihen, että kun osaa ja kykenee rakastamaan itse itseään kokonaisvaltaisesti omine hyvine ominaisuuksineen, epäkohtineen ja kasvunpaikkoineen, ei tarvitse kadehtia muita. Kun on sinut oman menneisyytensä kanssa, tietää omat unelmansa, haaveensa ja tavoitteensa, elää omannäköistä elämää, osaa myös arvostaa itseään. Tällöin elämässä tekee valintoja, jotka tukevat omaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja tietää mitä omaan hyvinvointiin tarvitsee. Tällöin tietää, että ilo kumpuaa syvältä sisältä ja onni koostuu pienistä arkisista asioista, lomamatkat ovat vain mukava piristys arkeen. Ei se mikä on hyvä itselle, välttämättä sovi toiselle. Tällöin ei tarvitse ahnehtia kaikkea. Mutta onko ahneudenkin takana pohjimmiltaan kateus? Ahneita ihmisiähän on paljon. Kaikki ja kaikkea pitäisi saada, mullemullemulle heti. Jos jotain ei saa, voi olla tunne, että jää jostain paitsi, ei ole arvokas. Luulen, että kateuden takana on oma arvottomuuden tunne ja tämä lähtee siitä tunteeko itsensä rakastetuksi.

Onko aikuisten sisarten välisestä kateudessa kyse tunteesta, ketä rakastetaan eniten ja kuka on arvokkain? Onko lapsena jäänyt mustasukkaisuus ja kateus sisarusta kohtaan kokematta? Eikö ole ollut tilaa "vihata" sisarusta?  Aina kun perheeseen tulee uusia lapsia, aiheuttaa tämä kriisin isommille. Pienempi sisarus vie oman "vauva"- aseman. Tämä tulee saada tuntea ja lapsilla tunteet myös näkyvät ja kuuluvat.

Kateudesta tuli mieleeni myös eräs kahvipöytä keskustelu siitä, kuinka mies aikoi tehdä tietyn asian paremmin kuin hänen vaimonsa ja yltää korkeammalle, sillä hänen mielestään hänen vaimonsa aina ylpeili saavutuksillaan. Eikö tässäkin pohjimmiltaan ole kyse kateudesta? Eikö tuo mies olisi voinut olla myös ylpeä vaimonsa rinnalla hänen saavutuksistaan. Iloita niistä. Eihän elämän tarvitse olla negatiivista kilpailua. Miksi tarvitsisi edes kilpailla? Itsensä kanssa voi kilpailla. Oman itsen voittaminen on huikea fiilis ja miksipä ei urheilukisoissa muidenkin voittaminen tunnu mahtavalle. Mutta nämähän tapahtuvat kuitenkin yleensä hyvässä hengessä. Kilpailu, jossa toinen osapuoli ei välttämättä edes tiedä olevansa osallisena, ei voi hyvässä hengessä tapahtua. Rakastaako aidosti toista, jos tämän kanssa tarvitsee kilpailla? Pohdin vain tänään tällaisia.

Jotenkin vain tuntuu, että itse en osaisi enää olla kateellinen mistään kenellekään. Ihanaa jos joku menestyy tms. Kaikilla on omat karikot tai kivikot takana tai edessä. Kaikki me olemme  kuitenkin loppuviimein samalla viivalla tässä elämässä. Eikö vain? Ja kaikki on kuitenkin vain tässä hetkessä.


Ei tämä välttämättä onnea tuo, vaikka kaunista onkin.


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kun elämä koettelee



 
Välillä elämä koettelee. Aina kaikki ei suju niin kuin on suunnitellut. Elämä ravistelee. Liitokset natisevat niin ettei tiedä mihin turvautua tai mistä aloittaisi paikkaamisen.

Sain viestiä siitä kuinka vaikeaa on olla positiivinen ja nähdä asioiden yhteyttä silloin, kun koko elämä tuntuu kaatuvan päälle, kun tarpoo siinä suossa jonka loppua ei näy. Pohdin tätä, että näinhän se on. Ei elämä ole aina iloista. On paljon asioita, joista ei voi löytää positiivista, ainakaan sillä hetkellä. Kun on niin kipeä, ettei pääse sängystä ylös ilman apua, menettää läheisen tai työpaikan, muuttaa jättäen taakseen kaiken tutun ja rakkaan, joutuu petetyksi tai epäonnistuu juuri silloin kun sitä vähiten toivoisi, ei tässä ole iloa mukana. Ei näistä ilman kyyneleitä selviä. Elämään kuuluu koettelemukset, joskus isommat ja joskus pienemmät. Ei elämä todella aina ole iloista.

Mutta mitä vaikeuksien keskellä voi tehdä, mistä voi saada helpotusta? Tapahtuvatko suurimmat muutokset kuitenkin korvien välissä? Ehkä suurinta mitä vaikeuksien kohdatessa voikin tehdä, on hyväksyä tilanne. Lopettaa vastustaminen. Todeta, nyt minun elämäni on tällaista. Joskus se on ollut jotain muuta ja tulee joskus olemaan, mutta nyt on näin. Useinhan me ihmiset haluamme hyvää ja näin pitää ollakin. Hyväksymällä, että tänään en pääse kunnolla liikkumaan tai nyt tässä kohtaa elämää tehtävät kasautuvat, enkä itse voi siihen vaikuttaa, antautuu elämän vietäväksi ja kannateltavaksi. Omaa elämäänsä vertaa helposti siihen mitä se on ollut ennen. Mitä pystyin tekemään eilen tai vuosi sitten. Vertaamalla kuitenkin vastustaa. Hyväksymällä tämän hetken, lopettaa muutoksen vastustamisen.
Vastoinkäymiset tekevät kipeää, mutta ne ovat kuitenkin aina pohjimmiltaan mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia uuden syntymiselle. Jotta uutta voi syntyä, täytyy jostain vanhasta luopua. Näinhän solutkin uusiutuvat jatkuvasti meidän jokaisen elimistössä, mutta samaan tahtiin myös vanhat kuolevat. Solut tekevät tämän yleensä vain nopeammin. Mieli toimii hitaammin.

Kun flunssa vie ihmisen muutamaksi päiväksi sängyn pohjalle, antaa ihminen luonnostaan keholleen tilaa ja luvan levätä. Keholla on tällöin mahdollisuus korjata vaurioita. Kyllä kuume, yskä ja nuhakin tuntuvat pahalle, mutta sairastamalla ja hoitamalla paranee. Samallalailla elämänmuutokset, olivatpa ne mitä tahansa, tarvitsevat tilaa ja lupaa muhia mielessä. Muutos tarvitsee aikaa. Ei silloin tarvitse väkisin etsiä arjesta positiivia juttuja, yrittää väkisin olla iloinen. Kiitollinen voi olla siitä mitä jo on ja mikä on hyvin. Mutta elämällä ja hyväksymällä vastoinkäymisetkin, oma olo varmasti alkaa helpottua. Pikkuhiljaa. Joskus rytinällä. Jokaisella omaan tahtiin. Ja se tahti on juuri se minkä sinä tarvitse nyt tähän hetkeen.
 
Joskus on aikoja jolloin kaikki asiat sujuvat kuin rasvattu. Elämä tuntuu helpolle. Kaikki mitä haluat ja toivot, saat. Joskus on päinvastoin. Mikään ei mene niin kuin toivoisit. Kaikki mitä olet ehkä elämästä ajatellut, toimii toisinpäin. Murheille tulee antaa tilaa. Vellomaan ei kuitenkaan kannata jäädä. Takertumalla epäonnistumisiin ja vastoinkäymisiin teemme ainoastaan itsemme onnettomiksi. Onni löytyy etsimättä, onni tulee odottamatta.
 
 Joskus vanhat avaimet on heitettävä menemään,
jotta voi avata uusia ovia...
 

torstai 10. huhtikuuta 2014

Väsymys - tehokas kidutuskeino




Väsymys, mikä kahlitseva riippakivi. Väsymys on tehokas kidutuskeinokin. Se sumentaa ajattelukyvyn, sekoitaa mielen, saa kyyneleet kihoamaan silmiin, mieli pahoittuu pienimmistäkin asioista. Väsyneenä arkiset asiat kasautuvat ja niitä on niiiiin paljon. Vai onko kuitenkaan? Voisiko väsymys kuitenkin olla pelastuksemme, hetki hiljentyä, kuunnella itseään mitä minulle kuuluu? Mikä minua tänään väsyttää, mistä minä ammennan voimaa?
 
Muutama yö on mennyt kehnosti kuopuksen valvottaessa. Ja aamulla olen ollut kuin lahonnut kelomänty keskellä keittiötä, en jaksaisi edes huomenta sanoa, saati kenellekään mitään itsestäni nyt antaa. Mieheni nousee ja aloittaa kysymällä mikäs nyt on? Äänensävystä kuulen, että vi....taa kun vaimo on tuolla tuulella. Vai onko se kuitenkin vain kuulijan korvien välissä, eli minun. Taitaa olla. Itsestä on kiinni miten asioihin suhtautuu, joka hetki voi valita onnen, rakkauden ja tyyneyden. Sillä mitä toinen sanoo ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä kuinka itse vastaa. Tästä pohjimmiltaan on kyse. Kannamme opittuja malleja vanhemmiltamme, suvultamme, ystäviltämmekin siitä kuinka reagoida. Kun sisällämme asuu rauha ja rakkaus ei toisen sanomista voi kuin ottaa sellaisena kuin se on, ei siihen tarvitse liittää mitään muita tunteita. Tänään huomaan väsymys on minun läksyni, kuinka antautua, kuinka olla vaan, levätä, säilyttää tyyneys sisällä vaikka väsyttää. On minun aika levätä, olla rehkimättä ja pyytää apua. Pyytämällä saa. Väsymyksen voi selättää. Tiedän, aina en ole osannut pyytää suoraan ja lempeästi apua. Joskus olen saattanut vain tiuskia, odottaen apua ilman, että millään tavalla olisin vihjannut avuntarpeestani. Puolisoni on kyllä todennäköisesti yrittänyt auttaa, mutta ei ole tiennyt millaista apua minä juuri tänään haluan, saati että olisin antautunut väsymykselle. Olisin vain ollut väsynyt ja tehnyt hommani siitä huolimatta.

Kehomme onkin viisas. Se tietää aina mitä pitää tehdä, kun vain kuuntelemme sitä. Kun väsyttää, tulee nukkua. Kun tekee mieli urheilla ja liikkua, niin tossua toisen eteen vain! Kehossamme on kaikki tunteemme ja olotilamme; niin uupumus, suru, viha kuin myös ilo ja onni. Tästä syystä onkin tärkeää kuunnella mitä vartalomme meille kertoo. Mikäli näitä merkkejä ei kuuntele, vointi alkaa rapistua. Kehomme joutuu kertomaan aina vain suuremmilla ja suuremmilla panoksilla, usein sairastuttamalla meidät, että on aika pysähtyä ja hiljentää vauhtia. Tunteet ja olotilat tulee ottaa huomioon, muuten ne varastoituvatkin kehoomme ja myöhemmin voivat sairastuttaa meidät vakavastikin. Kehoa ja sen oireita tulee rakastaa. Tämä on sitä, että hoitaa itseään ja ottaa itsensä huomioon. Keho tulee myös mieltä vähän jäljessä, tämä onkin asia, jonka minä olen vasta viime aikoina oppinut. Usein oltuamme esimerkiksi sairaina, mieli on se joka haluaa jo liikkeelle, mutta keho ei vielä pysy perässä. Vaati malttia odottaa, että keho on mukana ja jaksaa taas kuin ennen.
 
Päivä se on huomennakin!

 


 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Jotka tulevat suorinta tietä....


 
"Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
 
 - Tommy Tabermann - 
 
 
 Uskalla eksyä. Uskalla olla omalla polullasi. Vaikka välillä se kuljettaisi sinut karikkoihin. Vaikka välillä polkua ei olisi edes näkyvissä. Vaikka välillä polku tuntuisi haarautuvan niin moneen suuntaan ettet tiedä mihin suuntaan lähteä. Joskus, myöhemmin, näet koko polun ja tiedät, näin pitikin mennä. Tämä oli kuitenkin se oikea polku.  

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Elämätön elämä


Istuin taannoin labran odotusaulassa. Aula oli täynnä ihmisiä. Odotin ja odotin. Ajat tuntuivat matelevan. Nälkä kurni vatsassani. Viereeni tuli iäkäs pariskunta. En voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan, vaikka koetinkin keskittyä omaan lehteeni, jota odotellessani selailin. Miehellä oli varattu aika. Hän nousi useasti paikoiltaan ylös varmistamaan mitä hänen kuuluisi tehdä ja luki ilmoituksia kuinka toimia. Hän oli selvästi huolisaan kuinka toimia. Kerroin, että hän voi rauhassa odottaa, nimellä hänet kohta kutsutaan, kun niin seinällä isolla luki. Vaimo hoki hänen vierellään taukoamatta, ”no minähän sanoin, olisi pitänyt tulla aiemmin, nyt on tällainen ruuhka, istu nyt alas, enkö jo eilen puhunut…” rouva valitti KOKO ajan. Hänen äänestään paistoi valtava katkeruus. Mietin siinä odotellessani, mihin ihmisellä on kiire? Mihin tuolla eläkkeellä olevalla pariskunta saattoi olla kiire!? Ja mistä tuo katkeruus saa alkunsa? Mikä saa naisen sättimään aviopuolisoaan kuin pahinta vihattua yksilöä maanpäällä? Oliko tuo rouva elänyt koskaan omaa elämäänsä? Oliko hän ehkä uhrannut itsensä lapsilleen ja miehelleen? Ehkä hänellä oli vain tuo mies, joka olisi pitänyt saada toimimaan oman mielensä mukaisesti. Mutta miksi? Oliko hänen oma elämänsä ollut niin turvatonta, että pyrkimällä hallitsemaan kaikkea mitä vain kykeni koetti lisätä omaa turvallisuuden tunnettaan? Vai oliko oman pään sisäinen sekamelska pyrkimys kontrolloida ja järjestää sitä hallittavaan muotoon? Oliko urhautuminen täysin perheelle ja miehelle pakoa itsestä? On helpompi syyttää ja sättiä toisia, kuin katsoa itseään peiliin ja kohdata itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, inhimillisenä olentona. Mistä tuo ihminen saa onnen, huomasin ajattelevani. Onko se vain pienissä hetkissä kun mies toteaa hänen leiponeen hyvää pullaa, vai sanooko mies enää edes sellaista? Pohdin paljon tuona hetkenä, jolloin pariskunta oli vierelläni.
 
Kiire. Se ei ole vain tuon pariskunnan ongelma. Kiire on tämän ajan ilmiö, kaikilla tuntuu olevan kiire. Onko kiire pakoa omasta itsestä? Kiirehän on sitä, että on aina seuraavassa hetkessä. "Sitten, kun lapset ovat isompia, sitten kun osastopäällikyys on minun, sitten kun olen lomalla, sitten kun..." Elämä ei ole sitten kun. Elämä on vain nyt. Tässä ja nyt. Kiire ei ole tässä. Kiire syntyy omista valinnoista. Ihminen tekee elämässään sellaisia valintoja, ettei ehdi pysähtyä. Kun ei pysähdy, ei tarvitse kohdata itseään, omaa tyhjyyttään, tunnetta riittämättömyydestään, mitä ikinä se onkaan. Kaikenlainen suorittaminen estää itsensä kohtaamisen. Jos on aina kiire, ei todella ehdi minnekään eikä varsinkaan itsensä luo. Tällöin ei koskaan opi tietämään miksi oikeastaan elää. Kun on kiire, elämää ei eletä, sitä vain suoritetaan. Elämätön elämä, siitäkö katkeruus puolestaan saa alkunsa?

On ihmisiä, jotka eivät ole katkeria. He eivät kanna kaunaa menneisyydestään, vaan ovat sinut sen kanssa. Toisin sanoen he ovat sinut itsensä kanssa. He eivät odota lottovoittoa muuttaakseen elämäänsä. He eivät odota muiden muuttumista. Heillä ei ole ainainen kiire. He vain ovat ja elämä antaa. Minusta tuntui, että tämä pariskunta ei ollut täysin sinut menneisyytensä kanssa tai ainakaan tuo rouva. Miksi muuten olisi tarvinnut kohdella omaa puolisoaan tuolla tavalla? Ehkä hän ajatteli tarkoittavansa hyvää huolehtimalla. Tosiasiassa tuolla huolehtimisella hän todennäköisesti rajoitti miehen vapautta.
 
Mies kutsuttiin näytteenottohuoneeseen. Hänellä ei mennyt kuin hetki ja pariskunta oli valmis lähtemään. Nainen jatkoi miehen sättimistä. Toivotin heille mukavaa päivän jatkoa ja aivan kuin nainen olisi nähnyt minut ensimmäisen kerran. "Juu, kiitos", hän vastasi hämmentyneenä ja jatkoi miehensä ohjeistamista. Minä jäin yhä odottamaan omaa vuoroani. Nälkä kurni vatsassani, mutta odotin. Minun elämäni oli siinä hetkessä. Ja nyt tässä.
 




 
 

 

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Elämä: Nauti - Iloitse - Ole

Tämä aamu alkoi auringon helliessä mieltä ja kehoa, heräsin ennen ketään muuta perheessäni. Ah, mitä ylellisyyttä istua hetki täydellisessä hiljaisuudessa itsensä kanssa! Minun parhaimpia hetkiäni.

Mutta niin pian se muuttui. Olemme aamupalalla. Koululaiselta on kadoksissa tietyt housut, mitkä olisi pakko saada nyt ja heti. Toinen tahtoo laittaa hiuksensa samanlaiseksi mitä on nähnyt jollain toisella olevan, eikä ota onnistuakseen. Minä muistan, etten ole perunut kuopuksen korvakontrolliaikaa...soitan ja soitan.. olette jonossa, päivystysaikoina voitte ottaa yhteyttä...blaa, blaa... lasi tippuu ja hajoaa lattialle. "Ei saa tulla keittöön" komennan, samalla kun yritän saada yhteyttä terkkariin ja siivota lasinsirpaleita... Kunnes jotain tapahtuu, ei tarvitse enää jonottaa vaan soittopyyntöpalvelu alkaa pelata. Jätän soittopyynnön ja voin alkaa keskittyä etsimään koululaiselle oikeat housut ja hän pääseekin lähtemään hyvillä mielin. Saan laitettua keskimmäisen hiukset niin, että ne häntä miellyttävät ja voi tuota lapsen hymyä. Itseänikin hymyilyttää, hienot hiukset tuli! Puhelin soi, vastaan iloisesti ja tylsääkin tylsemmällä äänellä sairaanhoitaja esittelee itsensä "Jaa.. Hmm..., varataanko uusi aika?". Tuo puhelu ei kestänyt kai minuuttia kauempaa ja kuinka tuo ihminen väsyneellä, e l ä m ä ä n s ä  k y l l ä s t y n e e l l ä äänellä sai minun iloisen fiilikseni laskemaan uudelleen kuin lehmän häntä! Mietin, että mikäs minä olen tuota ihmistä luurin toisessa päässä tuomitsemaan, ehkä hänellä oli vain huono päivä, ehkä sitä ja tätä, enhän minä tiedä hänen murheitaan, eikä tarvitsekaan. Ei hänen negatiivisuutensa tarvitse tarttua minuun. Jostain syystä näin kuitenkin kävi, vai oliko se kuitenkin oma ahdistus hetkellisestä kiireen tunnusta. Istahdan keittiön pöydän ääreen, aamiaisastiat ovat levällään tiskipöydällä, leivänmurusia pöydän pinnalla, maito seisoo yksinään pöydällä, imuri lojuu pöydän vierellä odottaen suurempaa imuroimista, jos jotain lasinsirpeleita vielä löytyy.

Ja silloin... universumi puuttuu peliin ja eteisestä kuuluu "äiti lähdetäänkö pyörällä?". Sekunttiakaan miettimättä vastaan, "juu mennään vaan" ja jätän keittiön oman onnensa nojaan. Viedessäni keskimmäistä eskariin, huomaan uudelleen auringon hellivät säteet ja kuulen lintujen laulun. Ilo löytyy uudelleen. Ahdistus vaihtuu yhdessä hujauksessa onnellisuudeksi. Tajusin jälleen kerran, kun muutun sisältä, muuttuu kaikki ympärillänikin. Sillä mitä tekee ei ole merkitystä, vaan sillä miten on, on kaikki merkitys. Maailma näyttäytyy meille sellaisena, millaisena sen haluamme nähdä, millaisen oven sisimmässämme avaamme tänään tässä ja nyt. Jos tahdomme avata oven ahdistukselle, valitukselle, kurjuudelle, niin sellaistahan se elämä sitten on. Kurjaa. Jos tietoisesti pysähtyy ja avaakin sen toisen oven, sen jonka sisällä asuu ilo, onni ja nautinto, niin sitähän alkaa sadella kuin sieniä sateella. Oma iloisuus myös tarttuu ja tulee jopa moninkertaisena takaisin. Mikä vahinko! 

Aika helppo peli tämä elämä loppujen lopuksi on. Toki tiedän, ei se aina sille tunnu. Ei minullakaan ole aina tuntunut. Joskus tuon ilon ja onnen oven avaaminen voi teettää itsessään enemmän töitä ja sen ylläpitäminen onkin jo toinen juttu. Mutta teko se on pienikin. Niinhän se maratoonikin alkaa ensimmäisestä askeleesta. Kun hetkeksikin löytää itsestään  tuon sisäisen ilon ja valon, voi oppia hakemaan näitä hetkiä aina vain useammin.  

 
Niin yksinkertaista. Ei sen kummempaa kuin oma valinta. Minä valitsin tänään tuon ilon ja nautinnon itsestäsi, pienen muistutuksen jälkeen kylläkin.
Minkä sinä olet valinnut?

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Mielen kohinasta

Viime päivien ajan olen useamman kerran törmännyt tavalla tai toisella aiheeseen mielen kohina. Tämä on seikka, jota emme edes tiedosta ennen kuin siihen on todella kiinnittänyt huomion, osannut olla hiljaa. Mieli ohjailee meitä ihmisiä, välillä vie vallan ja usein luulemme tuota mielen sanomaa ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Vaikka sitä se ei kuitenkaan ole. 

Itse huomasin tämän esimerkiksi perustaessani tätä blogia. Huomasin ajattelevani, onko minusta siihen, mitä muutkin ajattelevat, onko minulla oikeasti mitään kirjoitettavaa, kuka ajatuksiani lukee, kunnes aloin pohtia miksi näin ajattelen. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on mitä muut ajattelevat. Jos minä nautin kirjoittamisesta, niin miksi en tätä tekisi, enhän tee tätä kenenkään muun takia, ihan vain itseni iloksi. Jos joku muukin saa tästä iloa, ajattelemisen aihetta, tukea tai mitä tahansa niin hienoa vain, tuplahyöty! Tunnistin tämän oman mieleni pölinän taustalla häpeää. Meitä suomalaisia ei ole kasvatettu, ainakaan siihen aikaan, kun minä olin lapsi, loistamaan omana itsenämme. On jopa viljelty sananlaskua "oma kehu haisee". Omaa itseään ei ole ollut soveliasta tuoda esille ainakaan kovin suuresti. Mieli saa pienestäkin tapahtumasta luotua pitkän romaanin. Perustaisinko blogin - ajatuksesta, mieleni ehti kertoa minulle, osaatko oikeasti kirjoittaa, onko sinusta nyt siihen, jos kukaan ei lue ajatuksiasi niin tuhlaat vain aikaa kirjoittamalla ja se kaikki aika on pois perheeltäsi, lapsiltasi, ne tarvitsevat sinua... blaa, blaa, blaa. Mieli voi jatkaa vaikka kuinka ja kauan. Jos vain tuota mieltä olisin kuunnellut, niin enpä tässä kirjoittelisi.

Mieleen sekoittuu aina menneisyys. Oma menneisyytemme ja vanhempiemme menneisyys sekä tulevaisuus, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Valtavat vastoinkäymiset ja kärsimykset johtuvatkin nimenomaan siitä, että emme ole käsitelleet kaikkea menneisyytemme tunteita, jotka sitten nostavat päätään milloin haluavat, yleensä juuri silloin, kun emme niitä haluaisi kohdata.

Ei olekaan tarpeen kieltää tunteita, mikäli näin koettaa tehdä ne pysyvät vain sitkeämmin elämässämme. Elämällä ja kokemalla jokainen tunne, vapautuu niistä, tilalle tulee ilo. Esimerkiksi kun olet peloissasi, ole peloissasi. Katso pelkoa suoraan silmiin, näe mitä pelkäät. Tunne se ja tätä kautta vapaudut siitä. Jatkossa et enää pelkää samalla lailla. Voit ehkä säikähtää, pelästyä ja voit tunteakin pelkoa, mutta se ei herätä sinussa mitään, voit vaan olla. Olet vapaa siitä menneisyyden pelon taakasta. Voit iloita tästä hetkestä. Kuullostaapa helpolle. Mieli hallitsee meitä niin usein. Se estää meitä elämästä oman näköistä elämäämme. Tämäkin voi kuullostaa ehkä oudolle, sillä ihan oman päämme sisällähän tuo oma mielemme seikkailee. Kuitenkin se mitä syvällä sisimmässämme olemme ei välttämättä ole sama mitä mielemme meille koettaa sanoa. Mieli on se joka koettaa niin kovin usein järkeistää asioita. Totuushan on se, että sydämellä näkee parhaiten. 

 
Mielen sekamelskan keskeltä voi nousta jotain hyvin kaunista ja aitoa kun vain keskityy hiljentymään. Vain hiljaisuudessa kuulee. Eikä tämä ole edes aprillipilaa!
Mukavaa tätä huhtikuun ensimmäistä päivää Sinulle!