Etusivu

torstai 28. elokuuta 2014

Kaikki palaset mitä tarvitsee...


... saattaakin olla jo olemassa.

Minulla on tiedossa jälleen opintoviikonloppu. Kylläpä sitä voikin jo odottaa. On hienoa huomata itsestä miten uuden opiskelu, omalta mukavuusalueelta poissaolo, voi piristää ja antaa voimia. Vaikka kokemuksesta myös tiedän, että kolmen päivän tiivistahtinen  opiskelu ja jatkuva ryhmässä oleminen on toisaalta uuvuttavaakin. On kuitenkin upeaa todeta minä voin, minä pystyn ja minä osaan! Vaikka toki harjoitusta kovin vielä tarvitsenkin ja opiskelua, mutta silti. Minä siis opiskelen vyöhyketerapiaa Kaironin instituutissa. Saa nähdä mitä elämä eteeni vielä tuo. Nyt tämä tuntuu kovin oikealle ja hyvälle. Olen useasti ajatellut, että vaikka en päivääkään tekisi itse vyöhyketerapia-työtä työnä, tämä on antanut minulle jo niin paljon, että itseni kannalta se on ollut hyödyllistä.
 
Usein jätämme itsemme taka-alalle. Emme sano tarvitsevamme, emme tee tarvittavia tekoja sen eteen mitä itse kaipaamme ja haluamme omaan hyvinvointiimme. Jokainen on kuitenkin aina viime kädessä itse vastuussa omasta elämästään ja omasta hyvinvoinnistaan. Toisten tarpeet ja halut on hyvä ottaa huomioon, mutta vain miellyttämällä muita sivuuttaa itsensä ja omat tarpeensa. Saatamme huomaamattamme ottaakin itsellemme rooleja, joiden varjolla oma minä onkin helppo unohtaa. Joku voi olla esimekiksi uhrautuja, joka laittaa kaikkien muiden tarpeet ensimmäiselle sijalle, ja saa tätä kautta itselleen arvostuksen tunnetta. Joku saattaa olla äärimmäinen suorittaja, jotta tekemisellä saa itselleen tunnetta omasta osaamisestaan ja tuntumaan olon tärkeältä. Vaikka suorittaisi tai tekisi mitä tahansa elämässään, omaa itseä ei kannata unohtaa, eikä niitä asioita mitkä itselle ovat tärkeitä. Omaa itseä onkin syytä kuunnella.
 
Jokainen meistä voi tehdä ja elää omansanäköistä elämää. Jokainen valinta, jokainen teko ja jokainen sana ohjaa meitä sinne minne haluamme, joten kannattaa valita niitä asioita mitä oikeasti haluaa, kannattaa tehdä niitä tekoja, joista nauttii ja ajatella ja sanoa sitä mitä oikeasti tahtoo, eikä sitä mitä ehkä luulee muiden haluavan kuulla tai ajattelevan. Siinä vaiheessa, kun elämä on suoraan sanottuna mennyt hieman perseelleen, oma suunta on hukassa ja tie jota kulkea takkuaa jatkuvasti, ei välttämättä näe sitä mikä on oma juttu, mihin suuntaan pitäisi ottaa askeleita tai mitä edes haluaa. Loppujen lupuksi kaikki alkavat kovin pienestä. Pienillä teoilla saa viimein suuria muutoksia. Ei kannata siis välttämättä heti alkaa tavoitella sitä kuuta taivaalta (vaikka ei sekään aina huono vaihtoehto ole), vaan ihan pienin muutoksin voi järjestää arkea ja omaa elämäänsä niin, että siinä on niitä tekijöitä, joista itse nauttii ja saa voimia. Näistä syntyy hyvinvointia elämään ja ehkä sitä huomaan jossain vaiheessa katselevansa omaa elämää uusin silmälasein. Ehkä sitä huomaa, että kaikki ne palaset mitä omaan hyvään oloonsa tarvitsee ja kaipaa onkin jo ympärillä. Joskus vain palasten kasaaminen  yhdeksi isoksi kasaksi voi tuntua työläältä, eikä kokonaisuus ole täysin selvillä. Se millainen kokonaisuus kelläkin sitten on, onkin jokaisen oma juttu ja se selviää sitten, kun sen aika on. Minun kasastani puuttuu vielä muutamia palasia. Tiedän niiden olevan tulossa, mutta ihan vielä ei ole niiden aika.


Lähden nyt kuitenkin pakkaamaan laukkuni ja valmistautumaan tulevaan. Pienin teoin ja askelin  valitsen elämääni asioita, joista nautin ja ammennan voimaa ja iloa, tämä on nyt yksi niistä. Näitä tehdessäni enää päämäärällä ei ole niin väliä, sillä itse tekeminen on jo niin antoisaa.

Ihanaa loppuviikkoa sinulle!
 
 

maanantai 25. elokuuta 2014

Elämän ihme


Minulle syntyi viikonloppuna uusi pieni kummipoika! Olen kovin otettu ja kiitollinen tästä kummin tehtävästä. Tämä pieni ihminen tulee muuttamaan pian vanhempiensa kanssa kauemmas, joten suhteemme tulee olemaan erilainen, mitä jos asuisimme lähempänä. Mutta se ei kuitenkaan tule muuttamaan sidettä, joka välillämme tulee olemaan. Minulla onkin jo kovin suuri rakkaus rinnassani tuota pientä ihmistä kohtaan, vaikka en olekaan vielä kuin valokuvasta häntä nähnyt. Hassua miten sitä voikaan kiintyä johonkin mikä ei ole omaa, mitä ei ole nähnyt ja mitä ei tunne.

Tämän pienen vauvan äiti synnytti tätä esikoistaan lähes neljä vuorokautta! Ja raskaus kesti pari viikkoa yli lasketun ajankin. Minun kaksi ensimmäistä synnytystä ovat olleet melko nopeita synnytyksiä. En ole ehtinyt juuri tajutakaan mitä on tapahtunut, kun vauvat ovat olleet jo maailmassa ja he ovat tulleetkin hieman ennen laskettua aikaa. Esikoiseni synnytys kesti vajaa pari tuntia ja toinen taisi juuri ja juuri yltään tuntiin, sairaalaan olemme kuitenkin aina ehtineet, vaikka mitään kivunlievitystä tms. ei ole ollut mitään mahdollisuuksia enää saada. No, luomuna taisin joskus ajatella synnyttävänikin. Tyttäremme lasketunajan lähestyessä, minua oli jo neuvottu varautumaan erityisen nopeaan synnytykseen, neuvolassa vitsailtiin, että olisi hyvä jos ensimmäisen supistuksen pystyisin jo ennakoimaan, koska todennäköisesti tämä vauva tulisi maailmaan sen ensimmäisen supistuksen voimalla. Kävi kuitenkin niin, että tämä tyttö ei ollut niin kiireinen kuin isoveljensä ja synnytys kesti huimat neljä tuntia. Tuntui jopa hassulle olla sairaalassa tutkittavana ja laskea siellä supistusten välejä, sillä tätähän en koskaan aiemmin ollut ehtinyt tehdä ja toisaalta ei ollut tarvettakaan. Mutta kummipoikani äiti on kokenut nuo pitkät vuorokaudet yhtäjaksoisia kipeitä supistuksia 10 minuutin välein. En tiedä mitä sanoa tähän. Kaikkeen me äidit joudummekin ja saamme kokea. En sano sitä, etteivätkö miehetkin tässä rinnalla ole "sijaiskärsijöinä" ja henkisesti yhtä kovilla. Mutta kyllä synnytys on naisen elämässä yksi niistä hetkistä, jolloin hallinnan tunteen menettää, jolloin joutuu tyytymään siihen mitä tulee, jolloin kaikki on tavallaan kovin alkukantaista. Kaikki hienot suunnitelmat synnytyksestä saattaa ehkä joutua heittämään kankkulankaivoon. Elämä tulee siinä hetkessä vastaan juuri sellaisena kuin tulee, eikä siihen itse juuri pysty vaikuttamaan. Saatan toki olla väärässäkin, ja jos joku nyt tietää, että on pystynyt vaikuttamaan synnytykseensä ja kyennyt olemaan "tilanteen herrana", niin hihkaiskaa. Useita kokemuksia olen kuullut, ja päällinen fiilis minulle on  kaikista jäänyt, että synnyttäjä itse joutuu tavalla tai toisella venymään ja heittäytymään tilanteen vietäväksi. Vaikka omat synnytykseni ovat olleet nopeita, enkä ole joutunut venymään ja tuskailemaan kivun kanssa kauaa, ovat synnytykset olleet nopeutensa takia myös erittäin rajuja. Mieli ei ole ehtinyt lainkaan mukaan siihen mitä kropassa tapahtuu.


 
Synnytys pysäyttääkin tähän hetkeen. Ravistelee lujasti. Synnytys on muisto, joka jää ikuisesti mieleen. Elämä vastasyntyneen vauvan kanssa on  niitä hetkiä, mitä koskaan ei saa takaisin. Kaikki on kovin läsnäolevaa ja tavallaan pysähtynyttä, muu maailma on kovin kaukana siitä, kun äiti vain katselee vauvaansa. Lapsen syntymä on ihme, elämän ihme. Siitä me kaikki olemme lähtöisin.
 
Hattua nostan kaikille synnyttäneille, jokaiselle joka on joutunut heittäytymään synnytykseen, jokaiselle joka on menettänyt oman hallinnan tunteen omaa kehoaan kohtaan. Nyt, kun katson lapsiani tuntuu kuin omista synnytyksistäni olisi ikuisuus ja toisaalta vastahan ne syntyivät. Nuo elämäni aarteet ja ihmeet luovat nyt jo itse ihmeitä tähän maailmaan, jättävät oman jälkensä ja löytävät oman paikkansa tässä maailmassa.  

perjantai 22. elokuuta 2014

Tahdotko sinä hyvää?


Mitä tarkoittaa hyväntahtoisuus? Mikä estää meitä toimimasta toistemme hyväksi? Miksi jotkut ovat luonnostaan aina ystävällisiä ventovieraillekin ja valmiita auttamaan? Miksi joku pysähtyy auttamaan lapset vilkaan tien yli tai antaa vanhukselle paikan bussissa, kun taas  toinen vastaavassa tilanteessa kääntää päänsä tiukasti toiseen suuntaan, ettei vain tarvitsisi nähdä avun tarvitsijaa tai antaa omaa paikkaansa pois?
 
Toinen poikani aloitti koulutaipaleensa tänä syksynä ja ensimmäisen päivän jännitys oli käsinkosketeltava, vaikka isoveli olikin jo valmistellut häntä kertomuksillaan melko kattavasti. Ensimmäisen päivän kuulumisia vaihdettaessa kysyin, mikä oli ollut kaikista mukavinta. Vastaukseksi sain, että ehdottomasti parasta oli ollut, kun veli oli ollut välitunnilla häntä vastassa omien kavereidensa kanssa ja joku kavereista oli antanut paikkansa keinussa hänelle, sillä perusteella, kun hän oli uusi. 

Joku aika sitten kävin kaupassa täydentämässä jääkappiamme, niin että kärryt olivat aivan täynnä. Maksettuani ostokseni, suorastaan hämmennyin, sillä myyjä tuli auttamaan minua ostosteni pakkaamisessa! Kassalla ei ollut muita asiakkaita sillä hetkellä, joten myyjä ehti minua auttamaan, mutta koskaan ennen ei minulle ollut sattunut tällaista ja miten mukavalle se tuntuikaan! Tuosta jäi niin hyvä fiilis, että olenpa asioinut tuossa kaupassa huomattavasti aiempaa enemmän.
 
Hyväntahtoisuus tarkoitaa yksinkertaisesti sitä, että tahtoo toiselle hyvää. Hyvien tekojen tai sanojen ei todella tarvitse olla suuria, jo hyvin pienellä saa toiselle hyvän mielen. Kuten minä sain tuolla kaupassa ja keskimmäinen lapseni koulussa. Mutta kaikki eivät kuitenkaan aina ole toisille ystävällisiä. Toki jokaisella meistä on joskus huonoja päiviä, eikä silloin jaksa ottaa toisia niin huomioon, onhan jo oman fiiliksen nostattamisessa tuolloin ihan riittävästi. Mutta tiedän kokemuksesta, että on ihmisiä, jotka syystä tai toisesta eivät ole hyväntahtoisia tai edes ajattele hyvää toisista oikeastaan koskaan. Aiheuttaako toiselle hyvän tahtominen tai toisen auttaminen pohjimmiltaan kateutta? Kun en minäkään ole saanut ja minäkin olen rämpinyt tässä suossa, niin rämpikööt muutkin. Niinkö? Eihän se mitä toinen saa, ole itseltä pois. Vai olemmeko, tai jotkut meistä, todella niin uusavuttomia, ettemme vain osaa auttaa toisia tai tahtoa hyvää.
 
 
 
 
Tänään Hesarissa oli surullinen juttu siitä, kuinka nuoret tytöt olivat loukanneet itsensä pyöräillessä, eikä kukaan ollut auttanut heitä, pysähtynyt edes kysymään tarvitsetteko apua! Mielestäni tämä on todella surullista. Jutussa viitattiin siihen, että ihmiset ovat niin uusavuttomia, etteivät osaa auttaa. Mietin kuitenkin, että mitä vaaditaan siihen, että kysyy toiselta tarvitsetko apua, voinko jotenkin auttaa, soitanko ambulanssin? Eikö tätä ihmiset osaa?! Vai eivätkö uskalla? Voi voiko takana olla itsekeskeisyyttä, lenkkini keskeytyy, jos jään auttamaan. Helpompi on mennä ohi, ja pysyä omassa itsekeskeisyydessään ja panssarinsa takana, kuin pysähtyä auttamaan ja nähdä ehkä itsessään oma avuttomuus tai mitä ikinä tilanne sitten herättääkään. Minusta tämä kuitenkin on harmillista. Hyväntahtoisuus ja toisten auttaminen ei vaadi paljon, mutta voi jättää todella suuren ja merkittävän jäljen autettavaan. Ei tarvitse osata elvyttää, puhua vieraita kieliä tai tietää kadun nimiä voidakseen auttaa. Jo pelkkä vierellä olo voi pelastaa.
 
Pienillä teoilla voi saada paljon hyvää. "Hei, haluatko minun paikkani?" "Sopiipa tuo keltainen sinulle kauniisti!" "Tarvitsetko apua?" Ystävällisyys kantaa hedelmää. Ollaan siis toisillemme ystävällisiä ja autetaan toisiamme! Ei jätetä ketään pulaan tai yksin, ei vanhaa tai nuorta, ei ketään. 
 
Hyväntahtoista viikonloppua sinulle!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Kaikesta huolimatta...


.... tänään on hyvä päivä!

Sade rummuttaa ikkunalasiin, tuuli humisee ja puut huijuvat tuon tuulen mukana. Eikä mene kuin hetki, kun aurinko taas paistaa pilvien lomasta ja lämmittää säteillänsä. Tänään on tuntunut kovin syksyiselle hetkellisestä auringonpaisteesta huolimatta. Minä en ole aina nauttinut syksystä. Oikeastaan kai suurimman osan elämästäni olen tavalla tai toisella ”inhonnut” syksyä. Kylmiä pimeitä iltoja, koleaa ilmaa. Joskus syksy tuntui kuin viholliselle. Viime vuosien aikana olen kuitenkin alkanut huomaamattani nauttia syksystä. On ihanaa, kun voi sytyttää kynttilöitä hämärtyvien iltojen iloksi. Voin vetää rakastamani villasukat jalkaan. Sadepäivänä voi käpertyä sohvan nurkkaan hyvän kirjan kanssa. Syksyllä on mukava olla ”väsynyt” ja välillä vain laiskotella mitään tekemättä. Ja toisaalta syksy on ”uuden alun aikaa”. Moni aloittaakin syksyllä uuden harrastuksen tai saa mahtavan kipinän liikkumiseen. Minäkin aion tänä syksynä aloittaa uuden harrastuksen ja aion liikuttaa itseäni aiempaa enemmän. Ulkoilukin on vain vaatekysymys, kun pukeutuu sopivasti, ei palele tai ole hiki. Syksy on myös kaunista aikaa.
 




Tänään eräs ihminen totesi minulle, että älä puhu vielä syksystä, nyt on vielä kesä. Tuo henkilö oli vielä kesälomalla. Niinhän monella vielä onkin, lomaa. Toki moni, joka nyt viettää kesälomaa toivoisi ehkä auringon paistavan yhä pilvettömältä taivaalta ja kesän jatkuvan ilman hyytävää tuulta. Auringon paiste saa tunteen kesästä. Mutta eikö syksylläkin voi olla ihanaa olla lomalla, olla irti kaikesta arkisesta aherruksesta, vaikka sataa, nauttia ulkoilusta ja liikunnasta, retkistä luontoon, syödä hyvin, viettää vapaa-aikaa sillä tavalla mikä itselle antaa voimia. Sitähän meidän jokaisen kuuluisi tehdä, nauttia elämästä. Nauttia, oli lomalla tai ei, kerätä ja ammentaa voimia niistä tekemisistä mitkä milloinkin meistä hyvälle tuntuvat. Vaikka työ ja arki tuntuisivat oravanpyörälle, mikä vain syö ja vie enemmän voimia kuin antaa, voi tietoisesti alkaa etsiä ja lisätä arkeen niitä asioita mistä iloitsee ja nauttii, niitä mitkä saavat hymyn huulille ja fiiliksen nousemaan kattoon. Kaikilla meillä niitä on, eivätkä kaikki ole sidottuja vain vuodenaikaan tai lomaan. Ja jos näin on, niin silloin voi alkaa etsiä uusia tapoja ja toimia, joista tuota voimaa saa muulloinkin kuin lomalla tai kesällä.
 

 
 
Minä toivotan syksyn tervetulleeksi minun elämääni. Satoi tai paistoi ei sen väliä, tänään on hyvä päivä! Tänään voin ja saan nauttia, kaikesta huolimatta!


maanantai 18. elokuuta 2014

Tahdon

 
Nuo kuusi kirjainta T A H D O N, pitävät sisällään ehkä yhden suurimmista asioista mitä avioliittoon tulee. Ei sormukset, yhteinen laina, tai edes lapset, ole niin suuri asia kuin tuo tahdon. Sain viikonloppuna olla todistamassa ystäviemme sanoessa ”tahdon”, pujottavan sormukset sormiinsa avioliiton merkiksi ja olla juhlimassa heidän häitään.

Kirkossa kuuntelin papin puhetta ja mietin samalla, mitä pappi mahtoi minulle ja miehelleni puhua lähes kymmenen vuotta sitten. Sen verran on nimittäin pian aikaa siitä, kun me sanoimme tahdon. Tuo puhe on kyllä tallessa videolla, mutta ei siinä hetkessä sitä pystynyt kuuntelemaan saati sisäistämään, jännitys oli liian huipussaan. Mietin kykeneekö tämä nuoripari kuuntelemaan nyt heille suunnattua puhetta, ymmärtävätkö he mitä pappi puhuu. Ehkä tämä puhe sisäistyy huomattavasti enemmän vieraille, jotka penkissä istuvat tuo aviopuoliso vierellään. Ehkä juhliin on lähdetty riidan keskeltä, tai ehkä on saatu viettää laatuaikaa kaksin ennen lähtöä. Ehkä eletään ruuhkavuosien keskellä, tai ehkä omat pedit on siirretty eri huoneisiin. Ehkä on juuri alettu oppia puhumaan ”minä”- viestein, entisen ”aina sinä”- viestien sijaan. Avioliitto. Kahden ihmisen kauppa, niinhän sitä sanotaan.

 

 
 
Minä tajusin tuossa kirkon penkillä, kuinka naiivi olen ollut kymmenen vuotta sitten. Rakkautta oli silloin kyllä valtavasti. Ihana mieheni oli ”elämäni rakkaus”, no sitä hän on kyllä edelleenkin. Mutta silloin en tiennyt mitä on kaksi väsynyttä aikuista, mies ja nainen. En sitä mitä on, kun pienet lapset valvottavat, en sitä, kun aikaa ei jää muuhun puhumiseen, kuin ”mitä huomenna syödään” tai ”ehditkö sinä hakea huomenna lapset hoidosta”, en tiennyt mitä on läpsystä vaihto. Silloin en myöskään tiennyt mitä on jakaa suru yhdessä, kastella toisen olkapää omilla kyyneleillä. En tiennyt, että tärkeämpää onkin rakastaa ensin itseä kuin rakastaa toista. En tiennyt mitä on, kun toinen etenee urallaan. Sanoessani ”tahdon” ja katsoessani miestäni syvälle tummiin ruskeisiin silmiin alttarilla, en oikeasti tiennyt mitä tarkoittaa tahdon. En tiennyt, että minun täytyy valita tuo tahdon, minun täytyy tahtoa rakastaa silloinkin, kun toinen ottaa kupoliin niin, että tekisi mieleni rutistaa hänet paperin lailla ruttuun nyrkin sisään ja heittää roskiin. Olemme menneet yhdessä ylä- ja alamäkiä, ja on ollut aika, jolloin olen miettinyt rakastanko oikeasti tuota ihmistä. Ja hetken kuluttua ymmärtänyt, tahdon rakastaa, kyllähän minä rakastan!

Tuolloin itse alttarilla seisoessani ja sanoessani tahdon, en myöskään tiennyt mitä on yhteisen lapsen syntymä. En kai koskaan unohda katseidemme kohtaamista esikoisemme synnyttyä, molempien silmät onnesta kosteina. Suudelmaa tuon katseen jälkeen, olemme perhe. Meistä kahdesta on tullut kolme. Nyt meitä onkin jo viisi. Me olemme sen saaneet aikaiseksi, me kaksi. Me olemme seisoneet toistemme rinnalla milloin minkäkinlaisissa tilanteissa. Olemme jakaneet paljon iloa ja onnea yhdessä. Olemme eläneet elämää yhdessä. Olemme tahtoneet yhdessä. Olemme luoneet ja suunnitelleet yhdessä. Olemme nauraneet posket kipeäksi omille kommelluksillemme. Olemme tehneet virheitä. Olemme antaneet ja saaneet anteeksi. Olemme oppineet riitelemään. Voi, en tiennyt sitä silloin kymmenen vuotta sitten. En tiennyt, että riitelyäkin voi opetella, en tiennyt, että siinäkin voi kehittyä. Enkä todella tiennyt, että minun on aina ensin katsottava itseäni peiliin, ennen kuin osoitan sormellani toista. Niin, yhdessä on opittu, elämää ja rakkautta. Jokainen meistä voi muuttua ja kasvaa, mutta yhdessä kasvaminen ja muuttuminen vaatii tahtoa.

Tuossa nuorelle parille suunnatussa hääpuheessa pappi, totesi loppuun, ”tapahtui mitä tahansa, älkää lopettako toisen kunnioittamista”. Niin. Vaikka tapahtuisi mitä. Huomaan istuvani käsi kädessä mieheni kanssa, olimmeko jo tullessa näin, vai tämän puheen aikanako kätemme huomaamatta toisen käteen sulautui. En tiedä. Mutta tiedän, että rakastan. Katseemme kohtaavat ja hymyilemme toisillemme. Tämä on sitä rakkautta. Tiedän, jokainen pari kohtaa alamäkiä, ja silloin tuo tahdon nousee ensimmäiseksi. Eikä kukaan voi tuotakaan nyt onnensa kukkuloilla olevaa paria estää kohtaamasta vastoinkäymisiä, kohtaamasta elämää sellaisena kuin se milloinkin tulee vastaan. Mutta yhtälailla he tulevat kohtaamaan onnea ja iloa elämässään. Niin, kai sitä sadetta ja myrskyäkin on, että voi taas paistaa.

Ja me lähdimme kaksin mieheni kanssa juhlimaan tuota tuoretta avioparia muiden vieraiden kanssa. Ihana rakkaudentäyteinen ilta!


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Joskus...


... pelkkä hetki riittää.


    Sininen taivas.



   Vihreä ruoho.

Joskus vain tuo pelkkä hetki riittää tajuamaan, että Minä olen. Minä pystyn ja Minä voin. Pelkkä hetki riittää.

maanantai 11. elokuuta 2014

Arjesta kiinni


Arki on hiipinyt elämääni. Sain viettää mahtavan ja ihanan pitkän kesän ja olen siitä todella kiitollinen. Jäin viime postaukseni jälkeen pohtimaan sitä mitä kaikkea ihanaa tämä kesä todellisuudessa on minulle tuonut. Mistä minun on vaikeinta luopua ja mitkä ovat olleet ne tekijät, joiden ansioista kesäni on ollut niin ihana. Ja ymmärsin, että se mitä eniten pelkäsin menettäväni syksyn tullessa ja kesästä irtipäästäessäni oli kesän antama vapaus ja rentous. Sain viettää monia ihania laiskoja päiviä. Sain olla välillä täysin tietämätön kellonajoista ja päivistä ja sain kadottaa kaikki arjessa luodut raamit. Sain olla levollisuudessa, kohdata ihmisiä ja nähdä uutta. Minulla oli aikaa ihmetellä ja ihastella. Nämä toivat minulle aimo annoksen luovuutta ja inspiraatiota. Tein huikean upeita visioita mielessäni omaa elämääni kohtaan, mitkä tuntuivat enemmän kuin oikeilta ja voimaa antavilta. Sain tunteen pystyväni mihin vain.
 

Nyt minun arkeani rytmittää aikataulut. En voi kadottaa ajantajuani kuin hetkiksi. Arkeni aikatauluihin en voi itse kaikkiin vaikuttaa, vaan minun täytyy niihin sopeutua ja toimia niiden mukaan. On arki millaista tahansa, usein siinä on aikatauluja, deadlineja, pomoja, asiakkaita, on sitä ja tätä tekemistä ja on ehdittävä sinne ja tänne. Arki muuttuukin helposti oravanpyöräksi, päivästä toiseen selvitymiseen, jossa energiataso on matalalla ja fiilis syvältä. Arki kaikkine tekemisineen luokin päiviin raamit, joiden sisällä toimimme. Nuo raamit kuitenkin ajavat meidät siihen tiettyyn muottiin ja rooliin mitä ammattimme, asemamme tai elämämme vaatii. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä koko totuus meistä. Tai ainakin minusta itsestäni sille tuntuu. Noiden raamien sisällä vain helposti unohtaa itsensä. Vaikka eläisi ja toimisi unelma-ammatissaan, saisi toteuttaa suurinta haavettaan, voi tästäkin tulla suorittamista. Luovuus voi kadota. Tunne siitä, että pystyy mihin vain kaikkoaa. Kiire ja aikataulut voivat ottaa vallan meistä jokaisesta. Tätä vastaan on kuitenkin mahdollista taistella. Kiireelle ei tule antaa ylivaltaa.
 
Minulla olikin hetkellisesti olo, että kesän ja arkeni välillä oli kuin Helvetin kuilu (olen lukenut lapsilleni Ronja Ryövärintytär kirjaa viime aikoina, siitä on tuo helvetin kuilu ilmaisu). Tuo kuilu noiden kahden välillä tuntui valtavalle. Kunnes tajusin, että minä itse voin vaikuttaa tuohon olotilaani. Voin valita itse joka aamu fiilikseni. Joka aamu voin ottaa itselleni tunteen siitä, että kaikki on mahdollista. Voin unohtaa eilisen menot ja keskittyä siihen mitä tänään eteen tulee, enkä murehdi vielä huomisen aikatauluista. Voin itse valita tuon energian ja upean tunteen siitä, että kaikki on mahdollista, mitä kesälläkin koin, minun täytyy vain vaalia tätä. Minun täytyy antaa itselleni lupa niinä päivinä kuin ei ole aikatauluja, laiskotella, olla katsomatta kelloa, irrottuatua arjen raameista. Minun täytyy joka aamu pakata reppuuni aimo annos "pystyn mihin vain"- tunnetta ja päivän aikana muistaa ihmetellä ja ihastella. Säilyttää luovuutta. Huolehtia itsestäni.

Kesän alussa tein itselleni muistutuksia miten saan kesästäni ikimuistoisen. Tässä nämä vielä ovat:

...Muista iloita hetkestä. Muista olla kiitollinen. Muista arvostaa kaikkea sitä mitä on. Muistaa ottaa aikaa itselle. Muista olla. Muista kuunnella. Muista nauttia. Muista haistella, maistella ja tuntea. Muista olla läsnä. Muista itsesi. Minä itse valitsen asiat ja tekemiset elämääni, muista tehdä ne ilolla ja mielihyvällä. 

Kirjoitin tuolloin, että nämä ovat kaikki sellaisia asioita, joita olisi hyvä muistaa arjessa ihan jokaisena vuodenaikana, jokaisena päivänä ja ihan joka hetki. Nyt päätin, että on aika tehdä samoin. Voin kaikki nuo kesän alussa itselleni laatimani muistutukset toteuttaa täysin tässä ja nyt joka päivä. Satoi tai paistoi, oli kiire tai ei. Arjen aikataulut syövät joskus luovuutta, levollisuutta ja energiaa. Ehkä eteeni tuleekin päiviä, jolloin luovuus ja energia on tipotiessään, eikä levollisuudesta ole tietoakaan. Mutta aina voin palauttaa itseni takaisin. Nämä ovat nyt tavoitteenani. Näillä mennään kohti syksyä, hyvällä energialla.
 

 

Ja koska olen vielä täynnä hyvää energiaa, niin täältä tulee sitä sinullekin mikäli tarvitset, ota vain koppi!

Ihanaa alkanutta viikkoa ystäväni!
 


tiistai 5. elokuuta 2014

Irtipäästämisen vaikeus


Elokuu on alkunut ja kesä vain tuntuu jatkuvan, ainakin ilmojen osalta.  Ihanaa tätä elokuuta sinulle!

Huomasin eilen katselevani melkoisesti kuihtunutta kesäkukkaani ja ajattelin heittää sen jo menemään ja pohdin, voisinko laittaa jo lyhdyn tilalle. Kukaanhan ei minua estä laittamasta tuota lyhtyä. Miksi en laittaisi vaikka mieleni jo tekee? Ehkä pilvettömältä taivaalta kuumasti porottava aurinko ei tukenut ajatustani viilenevistä päivistä ja pimeyteen valoa tuovista lyhdyistä. Sain itseni kiinni tunteesta, että on ihanaa, kun syksy saapuu! Samalla on kovin haikea olo päästää irti kesästä. Minulla on ollut tänä vuonna moniin vuosiin todella ihana, rentouttava ja läsnäoleva kesä! Kiitos kesä! Olen täysin valmis jo syksyyn ja arkeen. Tuo arki odottaakin nyt jo aivan nurkan takana. Olemme kesän aikana menneet miten sattuu, eläneet kuin pellossa. Ihanaa on kyllä ollut. Ehkä tästä syystä onkin haikea olo. Ei tekisi mieli päästää irti, sillä niin paljon hyvää on ollut ja tullut elämääni tänä kesänä. Ehkä pelkään katoaako tämä kaikki ihana, jos päästän irti. Näinhän ei kuitenkaan ole, sen tiedän. Kaikki hyvä mitä minulle on tänä kesänä tapahtunut, ei loppujen lopuksi ole milläänlailla riippuvainen vuodenajasta. Samat tunnelmat voisi varmasti kokea myös talven hyytävillä pakkasillakin, vaikka hieman eri asioita tulisinkin tekemään.

Irtipäästäminen onkin yksi vaikeimmista kulmakivistä lähes asian kuin asian suhteen. Joka hetki elämässämme meillä jokaisella on mahdollisuus valita vastustaminen tai hyväksyminen, kiinnipitäminen tai irtipäästäminen. Kun pitää kiinni, uskaltamatta irrottaa otetta kiinnittyy siihen asiaan, jota samalla vastustaa. Mitään uutta ei voi koskaan syntyä, jos pitää kiinni vanhasta. Joskushan tämän tekee täysin tiedostamattaan. Sitä roikkuu asioissa, vaikka ei haluaisi. Viime kädessä on kuitenkin omien korvien välistä kiinni, rohkeneeko päästää irti. Etenkin silloin, jos tulevasta ei ole varmuutta, on irtipäästäminen vielä vaikeampaa. Sisimmässään ihminen saattaa tietää, että oman hyvinvoinnin kannalta on esimerkiksi parempi irtisanoutua työstä, joka on jo vuosia saattanut viedä enemmän kuin antaa. Tämä on voinut kuluttaa, raastaa ja repiä hermot riekaleiksi. Irtisanoutuminen ilman toista vakituista, hyväpalkkaista, hyvää työyhteisöllistä työpaikkaa tai edes vain sitä toista työtä, on kuitenkin vaikeaa. Jos tätä ei ole tiedossa, voi monesti tuntua helpommalta roikkua vanhassa, vaikkei tästä mitään iloa olekaan. Hyppy tuntemattomaan pelottaa. Pian ihminen voi olla jo niin uupunutkin työnsä alle, että kokee olevansa voimaton tekemään irtisanomispäätöstä. Joskus edessä voikin olla täydellinen uupuminen ja sairasloma tai jokin muu pakottava tapahtuma, joka pistää ihmisen hetkeksi huilipenkille miettimään omaa elämäänsä ja itseään.

Usein roikummekin vanhassa vain siitä syystä, ettemme luota siihen, että elämä kantaa. Koetamme järjestää elämässämme kaiken varman päälle. Suunnitellemme ja ennakoimme paljon. Elämme elämäämme jo kovin pitkälle valmiiksi ennaltamäärättyjen ja ajateltujen suunnitelmien mukaan. Joskus tämä ei vain toimi. Suunnitelmia on hyvä olla, ainakin niitä, jotka tukevat omia unelmia ja haaveita, omaa itseään ja omaa hyvinvointiaan. Muu tässä elämässä järjestyy kyllä tavalla tai toisella, kuin vain uskaltaa luottaa siihen. Minä toistanikin tätä aina itselleni, kun on haastavaa tai tulevasta ei varmuutta.




Uskalla sinäkin päästää irti tänään jostain aikansaeläneestä, turhasta, ajatuksesta tai uskomuksesta, tavarasta, ihan mistä tahansa, mitä et enää tarvitse sinun hyvinvointiisi. Minä aion tänään heittää kesäkukkani pois. Näin annan tilaa mielessäni syksylle ja uudelle, vaikka fyysisesti aionkin suunnata rannalle vielä tänään! Ainakin hetkeksi.
Helteethän tuntuvat vain jatkuvan.