Etusivu

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Hiljaisessa levon tilassa...

 
...saimme olla koko perhe hetken aikaa.
 
 
 
Olemme tänä kesänä käyneet ja olleet muun muassa laivalla, hotelleissa, mökillä, Ahvenanmaalla, Ruotsissa, Särkänniemessä ja kotona.  Kaikki mitä olemme tehneet on ollut mukavaa. On ollut iloa ja riemua, sateesta huolimatta. On ollut arjesta irtautumista. On nähty uusia paikkoja ja tavattu uusia ihmisiä. Kaikkialla missä olemme käyneet, olemme nauttineet olostamme. Olemme viettäneet paljon aikaa myös kotona, tekemättä mitään ihmeitä. Lapsilla on ollut aikaa olla ja tehdä omia asioitaan, leikkiä ja olla kavereiden kanssa. Koululaisemme ovat ehtineet ottaa yhteenkin kesän aikana kerran jos toisenkin. 
 
 
Kuitenkin kaikissa näissä paikoissa Ahvenanmaan mökkiä lukuunottamatta on ollut aina näin lapsiperheellisenä myös jotain lieveilmiötä, kuten jonottamista, väsymystä, puuttuneita matkatavaroita tms. Nyt kävimme kuitenkin Jyväskylän lähellä Leivonmäen kansalllispuistossa retkellä, josta puuttuivat kaikki nämä lieveilmiöt. Kävelimme noin 6 kilometrin matkan, jonka jälkeen teimme leirin ja olimme yötä teltassa. Pojat ovat käyneet jo pienestä pitäen isänsä kanssa erilaisilla vaellusretkillä, joten heille tämä oli jo tuttua puuhaa. Minulle ja tyttärellemme ei niinkään tuttua. Onneksi olikin oppaita mukana.
 
 
 
Täällä lapset eivät riidelleet keskenään, auttoivat toisiaan täysin vapaaehtoisesti. Täällä ei kukaan huutanut, ei kiirehtinyt. Täällä unohtui aika, tekeminen ja kaikenlainen suorittaminen, myös lapsilta, täysin. Ei ollut mitään härdelliä ympärillä. Ei kenenkään ympärillä.
 
 
 
 
Täällä minun ei tarvinnut kieltää ketään mistään missään vaiheessa. Täällä ei kukaan huudellut "äiti, äiti" siinä tarkoituksessa, että minun sen hetkinen tekemiseni olisi keskeytynyt. Täällä minun ei tarvinnut huolehtia tiskeistä ruoan jälkeen, tai keittiön raivaamisesta. Täällä ei tarvinnut varoa lasten eksyvän ihmispaljouteen. Täällä ei tarvinnut jonotella tai etsiä kadonneita sukkia tai kengän toista paria. Täältä ei puuttunut mitään, mutta ei mitään muuta ollutkaan kuin luonto. 
 
 
 
 
Täällä minäkin lepäsin. Ja tämä sai minut todella havahtumaan kuinka paljon omaa rauhallista, hiljaista aikaa ilman "äiti, äiti" huutoja tai jatkuvia keskeytyksiä ja ruoantarjoamisia  kaipaankaan. Olen aina kaivannut ja tarvinnut omaa hiljaista aikaani. Tässä hiljaisuudessa saan ladattua akkujani tehokkaammin kuin missään muualla. Ja tätä hiljaista aikaa yksin minulla on viimeisen 10 vuoden aikana ollut melko vähän. Toki pääsen kotoani lähtemään yksin, jos tarvitsee ainakin silloin tällöin. Mutta ympäröivää hiljaisuutta, ajattelua ilman keskeytyksiä  minulla ei juuri ole ollut kotonani. Tämän hiljaisen ajan tarpeesta aloitinkin vuosi sitten herätä aamuisin hyvin ajoissa ennen muuta perhettäni, jotta saan olla yksin, hiljaisuudessa, edes jonkin aikaa. Kevään aikana tämä herääminen kuitenkin jäi hiljalleen. En ole jaksanut herätä kovinkaan usein ennen lapsiani ja myös hiljaista yksin vietettyä aikaa kotonani minulla ei käytännössä juuri ole ollutkaan.
 
Täällä minä kuitenkin sain olla hiljaisuudessa, vaikka lapsemme olivat ympärilläni. Täällä ehdin ajatella ajatukseni lähes loppuun. Luonto on kyllä ihmeellinen. Hieno paikka ja niin tarpeellinen. Kyllä jokainen ihminen tarvitsee lepoa ja rentoutumista ikään katsomatta. Tämä oli paikka missä me rentouduimme kaikki.
 
 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen


Viimein minunkin käsiini on saapunut Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen- kirja. Sisäinen voimahan ilmestyi jo alkuvuodesta ja on Jenny Belitz-Henrikssonin käsialaa. Odotin ja tiesin kirjan olevan hyvä, sillä olen seurannut Jennyn ajatuksia hänen Vastaisku ankeudelle- blogistaan jo pidemmän aikaa. Ja odotukseni pitivät paikkansa.


 
Kirja on jaettu osa-alueisiin, ja jokaisessa on ajatuksia ja mietteitä elämästä. Näitä osa-alueita ovat muun muassa ihmissuhteet,  ilo, itsetuntemus, kiitollisuus, luottaminen ja usko, pulmat ja epäkohdat, tavoitteet ja unelmat. Ajatelmia kirjassa on nimensä mukaisesti 365, eli vuoden jokaiselle päivälle omansa. Kirjan voi aukaista sattumanvaraisesti mistä kohtaa tahansa ja lukea  sen verran kuin sillä hetkellä hyvälle tuntuu. Minä luin kirjan kannesta kanteen ensimmäisellä kerralla. Nyt olen välillä poiminut sieltä täältä sattumanvaraisesti hetkeen sopivan ajatuksen.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan "Onnellisuutta, iloa tai toivoa et voi ostaa kirjan muodossa, mutta omaa kasvua, kehitystä ja sisäistä voimaa tukevia ajatuksia voit. Kirja auttaa sinua havaitsemaan, minne voit olla matkalla, jos vain tahdot." Näitä kirjan ajatukset nimenomaan tukevat. Uskon, että jokainen tarvitsisi tämän kaltaisen kirjan. Kirjan, jonka voi jättää pitkäksikin aikaa odottamaan. Kirjan, josta voi lukea useamman ajatuksen kerrallaan tai vain sen yhden päivässä. Kirjan, joka vahvistaa omaa kasvua ja omia ajatuksia, sillä ainakin minun ajatuksiani tämä kirja tuki. On mukava lukea kirjaa, josta saa voimaa, iloa ja tukea.




Kirja kätkeekin sisälleen paljon asiaa. Lyhyessäkin ajatelmassa on paljon sanomaa. Eikä haittaa, vaikka ajatuksen lukisi kiireessäkin, sillä kieli on helppolukuista eikä vaadi suurempaa paneutumista, ellei tahdo. Iloa, voimaa ja toivoa kirja levittää kuitenkin ympärilleen. Minä tykkäsin. Hieno kirja.



 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Elämää pohjalla käynnin jälkeen

 
Maailma on avoin sille, joka on sen valmis vastaanottamaan.
Maailma on kaunis sille, joka näkee tien vierustan kukkivat kukat.
Maailma on täynnä ihmeitä sille, joka muistaa pysähtyä pienten juttujen äärelle
ja huomaa ilot ja onnistumiset, ne pienetkin.
Maailmassa on paljon iloa ja riemua surun ja murheen ohella sille,
joka on valmis vastaanottamaan ja jakamaan.
Maailma on hieno paikka elää ja olla!


 
 
Tältä minusta nyt tuntuu. On ollut melkoisen pitkä kirjoitustauko... tämän blogihistorian pisin. Olin kipeä. En ole useampaan vuoteen ollut kunnolla sairas, joskus on ohimenevä nuha ollut, enkä muista koskaan olleeni kesällä sairas, mutta nyt olin. Olin kovassa kuumeessa, nenä tukossa, kurkku kipeä ja koko keho oli kuin jyrän alle jäänyt. Huh! Näin jälkeenpäin tiedän minulla olleen merkkejä jo ennen sairastumistani. Minun olisi pitänyt kuunnella kehoani ja ottaa aikaa rentoutumiselle ja olemiselle paljon enemmän, jätin kuitenkin merkit vähemmälle huomiolle, vaikka ne huomasin. Kyllä kehomme vain on viisas, kun vain pysähdymme kuuntelemaan mitä sillä on meille kerrottavana.

Silloin kun on pohjalla, vuoteenomana, sairaana, murheissaan, silloin kun elämä on tavalla tai toisella kiskaissut maton alta ja joutuu polvilleen maata vasten, silloin on hyvin vaikea nähdä iloa, edes pieniä onnistumisia tai hyviä hetkiä, vaikka niitä kuitenkin on. Joskus tämä on vain hyväksyttävä. Mieli saattaa toivoa jo entisenkaltaista toimintakuntoa, vaikka keho ei välttämättä pysty tähän. Halu parantua ja päästä jälleen jaloilleen voi olla todella suuri, jopa niin suuri, että tuon kipeän kehon tai kokemuksen sanoman haluaisi lakaista maton alle ja jatkaa siitä missä oli. Halu päästä eteenpäin voi olla niin voimakas.

Minä sairastin muutaman päivän kunnolla, sitten alkoi sapettaa. Olin yhä kipeä vaikka olin antanut aikaa sairastamiselle, enkä ollut parantunut. Olisin halunnut jo liikkeelle, voida hyvin ja nauttia lomasta. Tajusin kuitenkin, että vastaan pyristelemällä tauti vain pitkittyy. Minun ei auttanut muu kuin hyväksyä tilanne. Olin sairaana ja olimme kaikki lomalla, en pystynyt tai jaksanut viettää aikaa muualla kuin sohvan pohjalla. Ajatus siitä, että nyt on näin ja joskus muulloin jotain muuta, helpotti kuitenkin hieman. Mikään ei kestä ikuisesti. Kurjuus tulee aina päättymään. Tiesin, että olenhan vain kipeä ja tämä on ohimenevää, oikeasti mistään isosta ei ole edes kyse. Mieleni olisi vain tahtonut tästä sellaisen tehdä, ison draaman. Ihan niin kuin minulla ei olisi koskaan enää elämässä ollut mahdollisuutta nauttia lomasta. Aivan kuin tämä olisi ollut meidän ja minun ainoa lomani. Harvoin mikään hetki elämässämme onkaan täysin täydellinen - ainakaan sellainen millaisen kuvan mielemme on halunnut asiasta luoda. Katsomalla kuitenkin laajemmin se voikin olla juuri niin täydellinen kuin tarvitseekin kaikkine epäkohtineen ja vastoinkäymisineen. Aina tätä ei välttämättä heti huomaa, mutta jossain vaiheessa näistä kipeistä hetkistä saattaa pystyä olemaan jopa kiitollinen, sillä ne ovat ehkä antaneetkin eniten.

Minun tautini on nyt selätetty ja kaikki maailman värit palautuneet elämääni. Kyllä tuntuu hyvälle. Jos sinä satut pyristelemään hyökyaallon alla, elämäsi on tahmeaa tai tikkuista syystä tai toisesta, usko pois, tyyntä tulee vielä, aurinko tulee paistamaan ja maailma hymyilee sinullekin. Ehkä eri tavalla kuin aiemmin, sillä kaikista niin pienistä kuin suuristakin vastoinkäymisistä kasvamme ja muutumme. Hyväksymällä tämän elämään tulee kaikki kauniit sateenkaaren värit ja maailma avautuu laajempana ja kirkkaampana. Usko pois.

Mitä minä opin tai muistin jälleen sairastamisestani oli, se että omasta hyvinvoinnista on pidettävä hyvää huolta, silloinkin kun oma olo on hyvä. Voimat voivat hiipua niin vaivihkaa ja salakavalasti, ettei tätä välttämättä huomaa ajoissa. Aina ei ehkä tunne voivansa huonosti ja arjesta ja elämästä on vain kadonnut säihke ja kipinä tekemiseen ja olemiseen. Vasta kun keho alkaa ilmoitella, voi olla jo hieman miinuksen puolella. Niin oman kuin läheistenkin hyvinvoinnin kannalta onkin siis omaan hyvinvointiin panostettava jo hyvinvoidessaan. Kannattaa tehdä niitä asioita, joista itse iloitsee ja nauttii, hoitaa ja helliä itseä niillä tavoilla jotka itselle sopivat, ottaa aikaa vain itselle. Kerran muistankin jonkun minulle sanoneen, että itseä tulisikin kohdella kuin hyvää ystävää.


Jokaisen pilven takaa tulee aina aurinko!
 
Hyvää oloa sinulle tähän heinäkuuhun!