Etusivu

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mitä kuuluu?


Olen lomalla. Koko viikon. Olen tekemättä mitään. Mitään ”tärkeää-sivistävää-hyödyllistä”. Olen. Nautin. Lepään. Pelaan koululaisteni kanssa pihafutista ja nauran itseni kippuraan omalle osaamattomuudelleni. Luen nuorimmaiselle pitkiä satuja sylikkäin. Illalla istun mieheni kanssa sohvalla vierekkäin ja ollaan vaan. Minä olen. Olen tässä hetkessä. Tämä vaati arjen katkaisua. Olemme Ahvenanmaalla. Kaikkialla ympärillä meri. Vellova, hyytävä meri herättää kunnioitusta ja rauhoittaa. Ja ajatus herää. Kaivan koneeni esille ja samaan aikaan saan ystävältä viestiä ”mitä sinulle kuuluu”. Uinuvassa blogissani odottaa kommentti ”mitä kuuluu”?

Mitä minulle siis kuuluu?




Tämä syksy on ollut minulle uuden opettelua. Ajankäytön hallintaa. Tarvitaan kaksi paikkakuntaa, kaksi työtä, jotta voin toteuttaa tällä hetkellä itseäni. Tämä riittää nyt, mutta sisälläni tiedän, se ei ole vielä kaikki. Tulee vielä paljon enemmän. Tämä saa vatsanpohjassani ihanan kihelmöinnin aikaiseksi, sydämeni iloiseksi ja samalla jännittää. Onko minusta tähän kaikkeen? Pystynkö? Osaanko? Jaksanko? Mieleni metelöi ja koettaa lyödä kapuloita rattaisiin kiireen keskellä. Onko minulla kiire? Ei. Tunnustan kuitenkin, että ajankäytön hallinta vaatii minulta tällä hetkellä paljon. Olen itse oman aikatauluni luoja. Ja, kyllä, hyppäsin heti yrittäjän alkumetreillä tilanteeseen, jossa minulla on ollut enemmän töitä kuin luovuuteni olisi antanut myöten. Olen saanut omat nettisivut, sinunvoima.fi. Facebookistakin Sinun voiman löytää. Olen saanut uuden hoitohuoneen. Olen saanut paljon uusia asiakkaita, kaukaakin. Olen saanut auttaa monia ihmisiä löytämään oman itsensä ja omat voimavaransa. Olen saanut tehdä sitä mitä parhaiten osaan. Olenko jaksanut? Olen kyllä. Olen saanut olla kotona lasteni kanssa aamiaisella ja toivottaa heille mukavaa päivää. Olen saanut viettää arkivapaita. Olen saanut sisällytettyä omiin työpäiviini omat liikkumiseni. Olen alkanut harjoitella aamujoogaamista, aivan mahtava fiilis tämän jälkeen!

Kaikki arkeni palikat tukevat toisiaan. Kaikki ei suju aina vaivattomasti. Muutos vaatii aina jonkinlaisia ponnistuksia. Joskus haparoin. Harjoittelen tuota ajankäyttöäni. Tahdon sisällyttää arkeeni minulle mieluisia asioita ja töitä, mutta niin, että minulle jää arjessa tilaa olla. Tilaa säilyttää luovuuteni. Innostus kirjoittamiseen. Olen kuitenkin kahlannut tätä elämää ja itseäni sen verran läpi, että tiedän ja luotan – kaikelle on aina oma paikkansa ja aikansa.



Nyt on minun aika nollata ja ladata akut loppuvuoteen. Kynttilän liekki lepattaa edessäni. Villasukan tekeleeni on vierelläni. Tuuli puhaltaa kovalla voimalla. Aallot murtuvat rannan kiviin ja kallioihin. Joutsenperhe on tyynenä rannan tuntumassa vellovasta merestä huolimatta. Kuulen lasteni ilon kiljahdukset pihalta. Aurinko pilkistää pilven raosta ja valaisee ruskan värjäämät puut entistä kirkkaammiksi. 




Ihana syksy. Kaikki on niin hyvin tässä ja nyt. Kaikki on tässä. En tarvitse mitään muuta.

Mutta mitä sinulle kuuluu?


(ps. kirjoitin tämän tekstini jo edellisellä viikolla, ollessani lomalla, mutta julkaiseminen jäi, hyvää minulle silti edelleen kuuluu. )




tiistai 2. elokuuta 2016

Kuunteletko sydämesi ääntä?



Sain onnekseni viettää tänä(kin) kesänä kaksi viikkoa Ahvenanmaalla mökillä. Kauniissa luontomaisemassa, meren läheisyydessä. Tämä on minun paikkani, jossa todella voin sanoa "sielu lepää". Tai pikemminkin sieluni pääsee voimistumaan, kehoni päästäessä kaikesta jännityksestä ja kireydestä eroon ja mieleni rauhoittuessa. 

Ensimmäinen lomaviikko sujui ihanasti, rentouduin ja lepäsin. Kuitenkin jo tuon ensimmäisen viikon lopulla, mieleni alkoi harhailla. Olin kyllä rentoutunut, mutta huomasin olevani loppuviikkoa kohden enemmän ja enemmän puhelin kädessä, vaikka minun ei olisikaan tarvinnut. Sain itseni useammankin kerran kiinni tästä ja sain aikaiseksi hienoista ärsytyksen tunnetta. Ärsyynnyin siis itse itselleni. Mieleni koetti haalia minulle selvästikin jotain toimintaa, jotakin hälyä hiljaisuuden ympärille. Toisen viikon päätinkin sitten viettää täysin eristyksestä muusta maailmasta. Laitoin puhelimen syvälle kassin pohjalle, ei sähköposteja, ei sosiaalista mediaa, ei päätöntä selailua netissä tai ei edes harkittua sellaista, ei nopeita katsahduksia puhelimen suuntaan, ei mitään reaktioita ulkomaailmaan tuon pienen kapistuksen kautta. Ja nopeasti ymmärsinkin miksi minun piti näin tehdä.



Kun eristää itsensä hetkeksi kaikesta muusta ulkopuolisesta hälystä, on helpompi kuulla omaa sydämen ääntä. Niitä intuition viestejä, joita arjen oravanpyörässä on suunnattoman helppo sivuuttaa. Usein vetoammekin niin itsellemme kuin toisillekin velvollisuuksiin mikäli toimimme vastoin omaa sydämemme ääntä. Tiedämme ja tunnemme kuitenkin aina mikä on meille parasta ja oikein, jos vain rohkenemme ja annamme tilaa syvimmän itsemme tulla kuulluiksi. Joskus tämä pelottaa. Vaatii nimittäin rohkeutta toteuttaa ja tehdä sitä minkä sydämessään oikeaksi tietää, sillä se saattaa olla jotain muuta mitä olet aiemmin tehnyt tai mitä ajattelet muiden pitävän oikeana.

Sydämen ääntä seuraamalla seuraa omaa intohimoa ja omaa kutsumusta. Se on omien taitojen ja lahjojen esiin tuomista. Se on oman persoonan käyttöä tavalla, joka rikastuttaa niin omaa kuin muidenkin elämää.


Minun sydämeni ääni odotti, että pääsee kuulumaan voimakkaammin. Se odotti, että kysyn mitä kuuluu? Mitä oikeastaan haluan ja miksi haluan? Olenko menossa oikeaan suuntaan?

Sydämeni kertoi kyllä suunnan olevan oikea, mutta ymmärsin, että vain minä itse luon itselleni raamit ja rajoitukset tähän elämään. Minulla ei ole kiire, vaikka mieleni olikin koettanut minua näin ohjeistaa. Minun ei tarvitse saada aikaiseksi tai valmiiksi mitään yhtään sen nopeammin kuin sydämeni sanoo. Jos näin koetan tehdä, olen vaikeuksissa, elämä ja arkeni alkavat takkuamaan. Minun tulee luottaa – kaikki tapahtuu juuri täysin oikeaan aikaan. Minun elämässäni oli siis juuri oikea aika pitää eritys muusta maailmasta. Tämä kirkasti ajatukseni ja rauhoitti mieleni. Minun sydämeni sai puheenvuoron ja tämä sai minut vasta rentoutumaan täysin. 



Sydämen ääntä kuuntelemalla voimmekin saada yhteyden omaan sisäiseen voimaamme ja siihen kauneuteemme, joka meissä kaikissa asuu.

Kuunteletko sinä omaa sydämesi ääntä? Ehkä niitä pieniä hentojakin kuiskauksia?



torstai 12. toukokuuta 2016

Unelmaelämääni


Silloin kun blogissa on hiljaisia aikoja, tarkoittaa usein, että elämässäni tapahtuu silloin muuten paljon. Niin tälläkin hetkellä. Elämäni on yhden ison elämänvaiheen sulkemista ja toisen avaamista. Elän tietynlaista siirtymävaihetta. Luopumista ja uuden luomista.




Olin viimeiset kolme vuotta kotiäiti. Tuohon kolmeen vuoteen mahtui kuitenkin opintoja. Ja viimeisen vuoden toimin jo yrittäjänä. Nyt kuopuksemme on täyttänyt kolme. Minulla on vakituinen toimi. Eli olen omassa toimessani hetken aikaa. Teen säännöllistä päivätyötä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa. Nostan hattua kaikille niille, joille tuo sopii. Ihan oikeasti. Tämä yhteiskunta ei toimisi ilman teitä ihanat ihmiset. Minä vaan en oikein sovi tuohon muottiin. Tai ehkä saattaisin sopia, jos voisin itse valita millä temmolla työtä teen, tai milloin pidän ruokatauon ym. Nämä eivät minun työpaikallani ole mahdollisia. Tai ehkä tämä on vain kipuilua toisten asettamien ehtojen ja rajoitusten muottiin. Tai ehkäpä tämä ei vain ole minun todellista unelmaelämääni.

No enivei. Tykkään nyt tästä elämänvaiheesta, sillä tiedän tämä on kohdallani väliaikaista. Näenkin tämän eräänlaisena lopullisena luopumis- ja irtipäästämisvaiheena kaikesta entisestä. Reilu kuukausi vain, sitten olen kesälomalla ja syksyllä starttaan täydellä teholla yrittäjänä. Pursuan ideoita mitä kaikkea tahdon tehdä muiden auttamiseksi. Kotisivuni ovat tällä hetkellä tekeillä ja uudet tuulet puhaltavat minulle. Olen matkalla kohti unelmaelämääni. Sitä elämää, jossa on mahdollisimman paljon iloa ja rentoutta ja mahdollisimman vähän stressiä tai tunnetta siitä, että minun "pitäisi" tehdä jotakin, mitä en halua. Tätä elämääni luonnehtivat vapaus, aitous, tasapaino ja onnellisuus, tähän ainakin tähtään ja pyrin. Tämän toivon saavuttavani itselleni ja tähän tarvitsen tuota yrittäjyyttä. Yrittäjänä voin luoda itse omat aikatauluni.
Tuntuu  todella hyvälle. 


Tämä  "tuntuu hyvälle" -fiilis on kuitenkin vaatinut vanhan purkamista. Olisin jossain vaiheessa elämääni halunnut edetä nopeammin pyrkimyksissäni. Luulin jo jättäneeni kaiken vanhan taakseni. Väärinpä luulin. Nyt vasta ymmärrän. Mitään uutta ei voi syntyä, ellei tälle todella raivaa tilaa elämään. Ei riitä että vanhaa purkaa osittain. Se on revittävä auki pohjia ja perustuksia myöten. Se on poltettava tuhkaksi. Se on tuhottava niin, että jäljelle tuosta kaikesta jää vain tyhjä ammottava monttu. Sitten sitä on vain katseltava. Tuijoteltava ja ihmeteltävä. Sitä tyhjää ammottavaa monttua mikä tulee tuon vanhan repimisen jälkeen. Sitä monttua ei voi täyttää kiireellä tai siksi, että tyhjä ahdistaa tai pelottaa. Siitä tulee tehdä ystävä. Täytyy olla sinut sen kanssa. Vasta tämän jälkeen voi syntyä jotain uutta. Sellaista uutta, joka rakentuu vahvalle pohjalle ja kestää.

Näin ainakin uskon. Ja näillä menen eteenpäin.

Auringon loistetta sinulle!

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Minä tein sen!


Kello on 5.55. Ympärilläni vallitsee täydellinen hiljaisuus. Olen hereillä. Virkeänä ja pirteänä. Olen tehnyt sen, olen voittanut itseni! Olen viimeiset kaksi viikkoa jaksanut herätä ilman kellon herättämistä virkeänä ja pirteänä kellon näyttäessä suurinpiirtein 5.45. Tämä tuntuu hyvälle! Todella hyvälle.


Blogini alkumetreillä tein saman tempun. Aloin laittaa kelloa soimaan joka päivä aina vain aiemmin ja aiemmin. Ja onnistuin siinä. Olin lähes vuoden ajan aamuvirkku. Heräsin ennen muuta perhettäni. Sain nauttia aamun rikkoutumattomasta hiljaisuudesta itseni kanssa. Arkeni parhautta. 

Sitten tuli sitä ja tätä. Elämä tuli vastaan. Tuli aamuja etten jaksanut herätä, ja sallin tämän itselleni. Näitä tuli aina vain lisää ja lisää. Viime syksynä unirytmini heitti häränpyllyä. Oli pimeää ja koleaa. Ei tullut yhtenäkään aamuna mieleeni laittaa vapaaehtoisesti kelloa soimaan yhtään aikaisemmin mitä oli tarve. Ei sinnepäinkään. Päätin jo alkuvuodesta, että tänä keväänä teen tähän muutoksen, mutta en pystynyt tähän aiemmin. Kerryttämäni univelka oli saatava tasoitettua kunnolla. Maaliskuun alussa päätin, että ennen huhtikuun loppua jaksan herätä virkeänä ja pirteänä ilman kellon pirinää ennen aamu kuutta.

Aloitin aamuvirkuksi harjoittelun, laittamalla parin viikon ajan kellon soimaan aina kymmenen minuuttia aiemmin. Ja pakotin itseni nousemaan heti sängystä ylös. Myönnän, tuntui alkuun pahalle. Välillä todella pahalle, etenkin siinä vaiheessa, kun peiton alla oleva ihana lämpö tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen raottaessani peiton reunaa noustakseni sängystä. Tuo oli pahinta. Päivisin olisi väsyttänyt. Tiesin, etten kuitenkaan voi antaa periksi ja nukkua päivällä sillä muuten en tunne itseäni iltaisin väsyneeksi ja tulee helposti valvottua pidempään. Mutta nyt. Tilanne on toinen. Iltaisin olen väsynyt, nukkumatti on vienyt minut jo ilta kymmeneltä höyhensaarille. Tänä aamuna heräsin kellon näyttäessä 5.31. Tämä aamuherääminen ei ole tehnyt minusta väsynyttä tai muutenkaan uupunutta. Päinvastoin.

Olen täynnä tarmoa ja virkeyttä.
Herään pirteänä. Jaksan koko päivän hyvin.



Nämä omat aamuhetkeni ovat minun arkeni parhautta. Joskus istun hiljaa ja juon höyryävää teetä lempituolissani. Kuuntelen ympäröivää hiljaisuutta. Lasten huoneista kantautuvia tuhinoita, taustalla kuuluu vain muutama ohi ajavan auton ääni. Niin rauhallista. Maailma herää uuteen päivään ja uuteen alkuun. On hienoa olla vastaanottamassa tätä. Joskus meditoin. Joskus kirjoitan. Annan ajatusteni virrata paperille, ilman häiriötä, ilman keskeytyksiä. Joskus tekstiä syntyy huomaamatta sivukaupalla, joskus vain ajatus. Joskus luen.

Tämä on hetkeni, jota en halua jakaa. Tämä on hetkeni, josta tahdon pitää kiinni. Tämä on hetkeni, joka on vain minulle ja minua varten. Minun ei tarvitse tehdä mitään, mutta saan tehdä juuri sitä mitä haluan. Päiväni ei voisi kai paremmin alkaa.


Mahtavaa päivää sinullekin!


sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Entä kun kaikki mättää?




Viime postaukseni jälkeen minulta kysyttiin, että mitkä ovat ne ”temput” mitä teen, kun tiedän, että minun on irtipäästettävä irti jostain ikävästä tunteesta tai ajatuksesta tms. Miten oikeasti voi irrottaa itsensä negatiivisista ajatuskeloista?



Niin, tiedättehän sen tunteen, kun jotain asiaa alkaa pohtia mielessä ja se meinaa vallata kaiken tilan. Yhtäkkiä kaikki kauneus ja tuoreus elämästä on kadonnut ja tilalla on surua ja murhetta, josta ei meinaa päästä eroon. Työkaveri on saattanut sanoa ohimennen pahasti, ja nuo sanat vellovat mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Puoliso on ärsyttänyt tavalla tai toisella ja tuo ärsyyntyminen saa vallan mielessä ja kehossa niin, että ajatuksiin ei meinaa mahtua muuta kuin, että mitä sanon takaisin kun sopiva tilaisuus tulee. Jokin asia ei suju niin kuin olisimme sen halunneet sujuvan ja tunnemme tästä suuttumusta ja ärtymystä. Saatamme pohtia ja sanoa ystävillemmekin kuinka asian olisi kuulunut mennä, jotta olisimme voineet, tunteneet, olleet onnellisia yms. Niin kuluttavaa. Niin uuvuttavaa. Ja niin energiaa vievää. Mutta kaikki varmasti tunnistavat tämän fiiliksen ainakin jossain vaiheessa elämässään. Olemmehan ihmisiä ja inhimillisiä.

Kaikilla meillä onkin vaikeita päiviä ja joskus pidempiäkin vaikeita aikoja. Haasteet ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja ne voivat olla joskus jopa kaikkein parhaimpia opetuksia mitä meille on koskaan sattunut. Mutta vellominen niissä pidemmän päälle ei vie meitä eteenpäin.

Minä laadin itselleni joskus suunnitelman mitä teen, kun ego meinaa ottaa minusta vallan ja asioiden vatvominen tuntuu jäävän päälle. Se on hyvin yksinkertainen. Se on suunnitelma pahan päivän varalle. Se on lista siitä, miten voi piristää itseään huonolla hetkellä. Eli tässä ovat ne ”temput”, joita minä teen huonolla hetkellä (tai ainakin pyrin tekemään), sillä hetkellä kun huomaan, että ajatukseni alkavat kiertää vain samaa rataa ja fiilis alkaa painua miinukselle.

  1. Hengitä muutaman kerran oikein syvään nenän kautta ja puhalla suun kautta voimakkaasti ulos
  2. Käy lenkillä, juokse! Tai mene metsään rauhalliselle kävelylle raittiiseen ilmaan
  3. Kuuntele musiikkia - soita omaa ”tsemppaus-soittolistaa"
  4. Mene suihkuun (tämä etenkin, jos ei ole mahdollisuutta lähteä heti ulos)
  5. Lue hyvää "ajatelma" – kirjaa


Pieni arkinenkin juttu voi muuttaa päivän kulkua. Mieti mikä sinut saa tuntemaan olosi hyväksi ja mistä sinä nautit. Tee näitä asioita silloin kun heikko hetki valtaa mielesi ja kehosi. Nauti elämästä edes pieni hetki, sillä tämä luo ihanampaa ja parempaa huomista juuri sinulle! Tee oma listasi pahan päivän varalle jos tahdot, mutta laita listaasi vain ne asiat, joista sinä tiedät hyötyväsi. Mitä pidempi lista, sitä parempi huominen. Ja mitä nopeammin ehtii murheiden märehtimisen keskeyttää sitä nopeammin ilo löytää takaisin elämään.


Iloa alkaneeseen huhtikuuhun!


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kyllä minä niin mieleni pahoitin



Joskus elämä lyö vasten kasvoja. Joskus tulee vastaan ikäviä tilanteita, olosuhteita tai ihmisiä, jotka tavalla tai toisella vetävät maton jalkojen alta tai muuten saavat meidät tuntemaan olomme epäonnistuneiksi, vihaisiksi, surullisiksi, onnettomiksi, murheellisiksi tai muuten vain alavireisiksi. Tämä on elämää. Tätä tapahtuu. Minullekin. Vaikka olenkin kolunnut elämääni pohjia myöten, silti. Tämä kuuluu ihmisyyteen. Vastoinkäymiset ja haasteet. Välillä tulee takapakkeja, ja se on ok. Vaikka kyllähän se ottaa päähän! 





Minä pahoitin mieleni. Eräs ihminen ei pitänyt sanaansa minulle, mitä oli luvannut ja sanoi minulle ikävästi. Minä petyin. Loukkaannuin. Tulin surulliseksi. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, todella. Pyörittelin tätä päivän mielessäni. Ja tiedättehän mitä kaikkea mieli ehtiikään päivässä saada aikaiseksi! HUH! Seuraava päiväkin alkoi mieleni vellomisella tuossa aiheessa. Päätin, että nyt saa riittää. On ok velloa joskus aikansa, ja käydä asia läpi, mutta pidemmän päälle tämä riistää kyvyn olla läsnä tässä hetkessä, se vie ilon ja onnen. Velloessa elämä muuttuu harmaaksi usvaksi hyvin nopeasti, kaikki kauniit ja jännittävät hetket joita jokaiseen päivään kuitenkin sisältyy, katoavat. Tiesin, että minun on päästettävä irti tuosta loukkaantumisestani ilman että lähden soitellen sotaan. Kaikki muutos lähtee aina ensin itsestä. No tein kaikki temput mitkä yleensäkin auttavat minua nopeasti muuttamaan fiiliksiäni paremmaksi, kuten kävin juoksemassa kunnon lenkin lempimusiikkini tahdissa. Irtipäästäminen ja positiivinen ajattelu, se että siirtää katseen tulevaan, siihen muutokseen mitä haluaa, yleensä tehoaa.

Irtipäästäminen ja positiivinen ajattelu. Jep. Helpommin sanottu kuin tehty. Joskus on vaikeampaa siirtää oma asenne plussan puolelle, nyt se minulla oli sitä. Vaikeaa. Niinpä tein mitä joskus aikaisemminkin olen kokenut itselleni hyödylliseksi, kun en ole meinannut päästä eroon ikävistä tunteista. Meditoin hetken ja kuvittelin eteeni tuolin. Tuolle tuolille asetin tuon mielipahani. Siinä se sitten oli. Harmaa surullinen nyyhkyttävä möykky. Aikani katselin sitä, kuuntelin sitä ja silittelin sitä lohduttaakseni sitä. Ja samalla ymmärsin missä mielipahani juuret olivat, millaista yksinäisyyttä ja surua tuo ”mielipahani” olikaan kokenut. Sitten mielessäni aloin kertoa tuolle mielipahalleni kaiken sen mitä olisin toivonut tuon toisen ihmisen minulle sanovan. Ja hiljalleen tuo möykky alkoi kutistua ja muuttaa väriään ruskeaksi. Siitä tuli mielikuvissani multaa ja vielä antaessani mielikuvieni lentää, alkoi pian mullasta kasvaa kaunis sädehtivä kukka! Ah, mikä vapaus minut valtasi jälleen, saadessani päästää irti tuosta mielessäni velloneesta mielipahasta. Kasvun iloa parhaimmillaan! 

Useimmiten olisikin vaan niin helppoa syyttää muita suuttuttamisesta, ärsyttämisestä tai ihan mistä tahansa mielipahan aiheuttamisesta. Todellisuudessa päätösvalta siitä mitä tunnemme, on kuitenkin viime kädessä jokaisella meillä itsellämme. Emme koskaan voi kontrolloida muita ihmisiä tai tilanteita, mutta itseämme voimme. Emme koskaan voi muuttaa sitä mitä muut ihmiset meille sanovat tai miten he toimivat, mutta omaa asennettamme voimme muuttaa. Joskus se sujuu helposti ja joskus vaatii enemmän töitä, mutta aina se kannattaa.



Valoisia kevätpäiviä sinulle!


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Siivoamalla selkeyttä elämään


Kevät on koittanut. Auringon säteet tulvivat sisälle paljastaen kauniin pölykerroksen, tahrat ikkunoissa ja sormenjäljet kaapinovissa. Minä niin en ilahdu tästä joka keväisestä ilmiöstä. En yhtään. Olen nykyään täysin fiilissiivoaja. Siivoan silloin kun sille tuntuu. Toki tunnen ja tiedän kehossani ja mielessäni, että mitä paremmassa järjestyksessä kotimme on, sitä helpompi siellä on hengittää. Ja tämä kevään tuoma lisääntyvä kirkas valo on ankara, se näyttää selvästi siivoamattomuuteni jäljet.

Minä olen pidemmän aikaa noudattanut itseni kanssa sääntöä, yhtä uutta ostamaani tavaraa / vaatetta kohtaan, laitan kaksi vanhaa pois. Tämä on ollut hyvä keino vähentämään tavaran määrää hiljalleen. Mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että tämä on liian pitkän aikaa vievä prosessi minulle. Ja koska perheessäni asuu neljä muutakin ihmistä minun lisäkseni, ei auta, että ainoastaan minä vähennän tavaraa, vaan muidenkin pitäisi tätä noudattaa, mutta eivät sitä aina tee. Sinänsä en kaipaa meille sen suuremmin vähemmän tavaraa, mutta kaipaan meille tilaa ja selkeyttä. Meillä on vaatehuone. Tai sillä nimellä sitä arkkitehdin piirustuksissa kutsutaan. Se on muistuttanut lähinnä sisävarastoa, jossa ei ole ollut mitään rajaa siinä mitä se pitää sisällään. Oven avattua sieltä on tulvinut vastaan kauppakasseja, reppuja, leluja, erilaisia pelivarusteita ym. ja perällä jossain on häämöttänyt joitain kausivaatteita lähinnä ikuisuussäilytyksessä. Mikä tavaroiden sekamelska!

Niinpä otin itseäni niskasta kiinni ja tyhjensin koko tuon vaatehuoneen, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua. Tavaraa lähti suunnattomasti kiertoon, lahjoitukseen ja ihan rehellisesti myös roskiin. Nyt ei haittaa vaikka vieraat eksyisivätkin kurkistamaan tuonne. Siellä on tyhjää tilaa hyllyillä ja kaikki ovat omilla paikoillaan tilavasti. Hyvä minä!

Sain tästä suunnattoman kipinän tyhjentää koko kotimme kaikesta aikansaeläneestä, turhasta ja ylimääräisestä. Törmäsin myös samalla tällä hetkellä montaa muutakin inspiroineeseen KonMarin metodiin kodin siivoamiseen kerralla. Youtubessa on muuten video tästä aiheesta ja KonMarin metodista, jos et ole lukenut tai saanut käsiisi KonMarin suosittua kirjaa.

KonMarin mukaan koko koti tyhjenee kerralla kaikesta turhasta lyhykäisyydessään tällä tavoin:

          1. Aseta itsellesi aikaraja (pyri siivoamaan nopeasti ja tehokkaasti)
         

          2. Älä siivoa huone kerrallaan vaan asia kerrallaan
             (esim.kaikki vaatteet kerralla, näin näet mitä kaikkea sinulla todellisuudessa on)

          3. Heitä pois kaikki mikä ei tuo sinulle iloa!

Tällä metodilla minä olen käynyt nyt läpi omat vaatteeni ja voi elämä mikä ihanuus on avata aamulla vaatekaappi, kun kaikki vaatteet (ja vain ne joita todella käytän) ovat siistissä pinoissa, eikä mitään tursuile mistään hyllyiltä tms. Vaatteiden laitto kaappiinkin pesun jälkeen sujuu todella vaivattomasti koska tilaa on. Myönnän, hieman teki tiukkaa luopua vaatteista, jotka minulle sopivat, ja olivat ihan hyväkuntoisia, ja jossain mielessä kivan näköisiäkin. Mutta en kuitenkaan ollut käyttänyt noita varmaan vuoteen! Olin vain säästänyt niitä ”jos vaikka joskus sattuisin laittamaan ylleni”. Todellisuudessa tuota hetkeä tuskin ihan heti tulisikaan. Vielä ainakaan en ole kaivannut mitään poisheittämistäni vaatteista.

                           
                                 

Kerralla kodin tyhjentäminen kaikesta turhasta ja ylimääräisestä luo tilaa, tuo selkeyttä ja harmoniaa ympärille. Kun koti pitää sisällään vain niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja hyvää mieltä, niin voiko sitä olla huonolla tuulella (no joo, tottakai voi)?! Turhan ja ylimääräisen raivaaminen mahdollistaa kuitenkin vaivattomammat siivoukset jatkossa, koska aikaa ei kulu niin paljon niiden paikoilleen laittamiseen (ainakin toivon niin). Tämä projekti jatkuu minulla vielä, mutta koetan päästä tavoitteeseeni tämän kuun aikana, ja saada koko kotimme tyhjäksi kaikesta aikansaeläneestä (ainakin suurimmasta osasta). Aivan kirjaimellisesti en tule KonMarin metodia noudattamaan, en esimerkiksi tule viikkaamaan sukkiani ja joudun antamaan periksi monessa iloa tuottavassa esineessä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne saattavat tuottaa jollekin muulle meidän perheessä iloa, vaikka minulle eivät sitä suuremmin tuottaisikaan. Mutta ainakin tämän metodin avulla suurin osa turhasta ja aikansaeläneestä pääsee pois kaappien nurkista ja tilaa vapautuu!





sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Jaa iloasi


Tänä aamuna. Heräsin ennen muuta perhettäni. Keitin itselleni kupin teetä ja nautin aamun rauhasta ja rikkoutumattomasta hiljaisuudesta. Puin vaatteet ylleni ja laitoin koiramme kaulaan pannan ja hihnan. Tuo pieni otus katseli minua kulmiensa alta kuin kysyäkseen ”oletko todella tosissasi”? Tiedän, en minäkään ole kovin aamuvirkku, ja koiramme on se, joka nukkuu perheestämme aina kaikkein pisimpään. Onnea onkin aamu-uninen koira. Mutta tänään minä raahasin tuon karvapallon kanssani ulos ajoissa, joka alku kankeuden ja jäsentensä venyttelyjen jälkeen ymmärsi, tämä on totta, aikainen aamulenkki.


 

Linnut lauloivat. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Kävelimme pitkän lenkin läheisessä metsässä. Minulla oli keliin nähden aivan liikaa päällä, oli hidastettava tahtia. Kuulin tikan nakuttavan jossain lähistöllä. En kuitenkaan saanut sitä paikannettua katseellani, vaikka kuinka yritin. Ilmassa oli aimo annos kevään tuntua. Koin oman olonikin kovin keväisen keveäksi. Olen aina keväisin piristynyt, kuin heräisin talvihorroksesta. Etenkin kuluneen talven jälkeen tuntuukin, kuin olisin alkanut herätä, en pelkästään horroksesta vaan aivan talviunesta. Nyt minua ei kuitenkaan väsyttänyt. Kaikki oli hyvin, tuossa hetkessä. Vain olemalla. Kävelemällä hiljalleen eteenpäin lumenpeittämässä metsässä, koiran juoksennellessa vapaana. Tunsin keveyden kaikkialla kehossani ja mielessäni. Olo oli onnellinen ja kiitollinen tuosta hetkestä. 


Vatsani alkoi kurnia. Olinhan lähtenyt matkaan ilman aamiaista. Lähdimme takaisin päin. Vastaani tuli joku muukin aikainen koiranulkoiluttaja. Hymyilin hänelle. Hän ei. Toivotin huomenta. Hän ei. Hän taisi jopa lisätä vauhtia kohdallani. Kaikki hänen olemuksessaan kertoi kireydestä ja ärtymyksestä. Pohdin miten usein olemmekaan oman elämämme kiemuroissa niin syvällä, että emme näe kaikkea hyvää ja kaunista, ystävällisyyttä ympärillämme. Olemme jumissa omassa suossamme, jota mieli vielä jaksaa lisätä omilla kierroksillaan. Emme edes välttämättä ota vastaan sitä hyvää, joka meille annettaan. Odotamme vain jotain suurta tapahtuvan, joka muuttaisi elämämme ja poistaisi kivun tai tuskan, mikä se milloinkin on, kuin taikaiskusta, kertaheitolla, vaikka todellisuudessa kaikki useimmiten alkaa kuitenkin pienestä. Niistä pienistä onnen ja ilon hetkistä omassa arjessa, joita kuitenkin aina on, huomaammepa niitä tai emme.



Minä en ole mikään arvioimaan kenenkään reittiä mitä kulkea, ei kukaan meistä ole. Emme koskaan voi tietää millaisia taakkoja toinen meistä joutuu kantamaan tai kohtaamaan. Jokainen valitsee itse oman polkunsa ja askeleensa, ja etenkin sen miten tuota reittiä kulkee. Se että joskus on huonoja päiviä ja joskus pidempäänkin murhetta, on ok. Elämä vaan joskus on. Jokainen saa rypeä ja velloa omassa ärtymyksessään niin kauan kuin tahtoo. Tiedän, joskus on jopa mukavaa viettää surkuttelupäivää. Negatiiviseen on vain kuitenkin niin kovin helppoa jäädä jumiin. On myös helppoa yhtyä toisen kiukkuun ja ärtymykseen. Jokainen meistä voi kuitenkin toimia ja olla aurinkona toiselle pilvisenäkin päivänä. Se, ottaako toinen sen vastaan ei ole meidän asia. Vaikka et saisi hymyysi vastakaikua, voi sen antaakin takaisin joku muu samana päivänä, ehkä eri muodossakin. Vaikka tuo ihminen ei ottaisi tällä hetkellä apuasi vastaan, saattaa hän tarvita hetken aikaa, ja tarttuukin siihen myöhemmin. Aina voit kuitenkin jakaa omaa iloasi ja hyvää oloasi eteenpäin.

Aamulenkkini päättyi. Olin kotiovella. Kahvin tuoksu tulvi eteiseen. Heitin lumiset kenkäni jalasta. Aamiainen oli valmiina pöydässä. Ihanaa. Täydellinen aamuni!



Hymyile sinä tänään, vaikka et saisi vastakaikua. Toivota hyvää huomenta, päivää tai vaikka iltaa, silläkin uhalla ettei sinulle vastattaisi, sillä sinä tulet saamaan aina tuon kaiken hyvän takaisin, sinulle itsellesi. ♥


Iloa sinun päivääsi!

torstai 3. maaliskuuta 2016

Rohkeutta raivata tilaa


Olen viime aikoina pohtinut aloittamisen vaikeutta. Tiedätkö, sen tunteen, kun syvällä sisimmässäsi tiedät ja ehkä haluatkin aloittaa jonkin projektin, olkoon se sitten urheilun aloittaminen, lopputyön tekeminen, tenttiin lukeminen, raportin kirjoittaminen töihin, vaatehuoneen tyhjennys tai ihan mikä tahansa, mutta et tahdo päästä alkuun siinä. Ajatukset harhailevat tuohon toistuvasti ja mielessäsi olet saattanut jo nähdä lopputuloksenkin. Syystä tai toisesta olet kuitenkin siirtänyt tämän aloittamista jatkuvasti eteenpäin - odottaen parempaa aikaa tai vaikka inspiraatiota.

 
 
 
Minä tunnistan tämän tunteen. Kamppailen parhaillaan aloittamisen vaikeuden kanssa. Olen siirtänyt paria isompaa projektia elämässäni jo pidemmän aikaa. Ensin odotin, että väsymykseni on hellittänyt, sitten aloin vain odottaa hyvää hetkeä. Hmm.. Niinpä. Tiedän kyllä. Saatanpa joutua odottelemaan tuota "oikeaa" hetkeä aika kauankin. Aika lipuu huomaamatta ohi. Päivät hurahtavat iltaan, viikot vierähtävät ja kuukaudet vaihtuvat. Entuudestaan tiedän, vaikeus on vain aloittamisessa. Kun jonkin, vaikka hieman epämieluisankin projektin käsiin pääsee - syntyy loppu kuin itsestään (ainakin joissain tapauksissa). Aloittaminen vaatii kuitenkin tuon isoimman askeleen ottamisen. Sen, että hyppää ehkä ulos omalta mukaavusalueeltaan, kokeilee omia rajojaan, haastaa itsensä ja tarttuu oikeasti toimeen.
 
Minun projektini ovat mieluisia. Näiden projektien lopputulos tulee olemaan jonain päivänä yksi iso osa minun unelmaani. Ja tiedän, että näitä asioita haluan tehdä. Mutta miksi sitten on niin vaikea aloittaa? Olen välillä laiska, saamaton ja kärsimätön ja vaikka päämäärä on selvä, joskus väsyttää ja arki vie. Olen saanut muovattua arkeni kiireettömäksi ja vaivattomaksi, niin nyt mukavuudenhaluinen Elinani kipuilee. Mistä luovun, jotta saan tilaa uudelle? Tarvitseeko minun luopua? Miten mahdutan näihin 24 tuntiin lisää aikaa, jotta mikään muu ei kärsi? En halua kiireen tunnetta. Yöunistani en voi tinkiä.
 
Tiedän tarvitsevani aimo annoksen tarmoa, päättäväisyyttä, hitusen järjestelmällisyyttä ja ajan hallittua suunnitelmallista käyttöä. Näihin minun on panostettava, jotta saan 24 tuntiin mahtumaan edes tunnin näiden projektien eteenpäin viemiseksi. Ehkä minun on järjesteltävä tärkeysjärjestystäni uudelleen tai vain lopetettava pohtiminen ja ryhdyttävä tekoihin. Vai tarvitsenko vain rohkeutta? Onko se loppuviimein sitä? Rohkeutta toteuttaa itseäni. Rohkeutta raivata tilaa sille minkä koen tärkeäksi.

Aikaa ei voi koskaan kukaan ostaa lisää päivään, ei edes yhtä lisäminuuttia. Tappamalla aikaa, me nitistämme omia mahdollisuuksiamme. Niitä mahdollisuuksia, joilla voimme nousta omaan potentiaaliimme, niitä mahdollisuuksia, jotka antavat siivet selkäämme.

Ehkäpä rohkea on se, joka käyttää aikansa viisaasti. Se, joka tekee sen mitä pitää ja tunteen oikeaksi riippumatta ulkoisista tekijöistä.

Mukavaa maaliskuuta sinulle! 




 

maanantai 22. helmikuuta 2016

Sitku elämästä nytku elämään


Tiedätkö sen tunteen, kun pitäisi pestä pyykit, käydä kaupassa, kirjoittaa töihin tärkeä raportti, lukea tenttiin, tarkastaa lasten läksyt, viedä päiväkotiin sukset, laittaa ruokaa ja siivota, vaatekaappikin odottaa järjestelijää ja olisi vielä käytävä lenkillä. Sitten on vielä sitä ja tätä ja tuotakin. Aina jotakin. Tekemistä kyllä riittää, ainakin mielen sisällä, jos ei muuten. Elämä tuon päänsisäisen tehtävälistan kanssa muodostuu kuin huomaamatta sitten kun elämäksi. Elämää ei todellisuudessa ehdi elämään tässä hetkessä, kun huomio on suunnattuna koko ajan siihen mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja mikä on vielä tekemättä. Aina kun saa yhden asian päätökseen, tulee uusia asioita mitä "pitäisi" tehdä. Tämä on kuluttavaa ja uuvuttavaa, ainakin minulla oli. Olin nimittäin joskus mestari tekemään to do-listoja itselleni. Tästä sitten kun - elämästä seuraakin helposti tilanne, että tulee odotettua lomaa, vapaapäiviä, matkaa, ihan mitä tahansa mikä vie huomion hetkeksi pois vallitsevasta olotilasta ja tilanteesta. Siitä omasta arjesta, omasta elämästä tässä ja nyt hetkessä.

 
 
Moni meistä viettääkin suuren osan elämästään ja ajastaan juoksemalla jonkin perässä tai ehkäpä jotakin pakoon. Saatamme rakennella mielessämme salaisia haaveita, joissa kuvittelemme elämämme olevan parempaa jossakin muualla, kumpa vain pääsisimme sinne. Haaveilla kyllä kannattaa aina ja unelmoida, mutta ei tämän hetken kustannuksella. Tämä "jossain muualla" eläminen riistää kyvyn elää nyt. Se riistää myös kyvyn nähdä maailman kauneus ja sen mitä hyvää se tarjoaa juuri nyt. Sillä joka päivä tapahtuu myös jotain hyvää. 
  
Mitäpä jos siirtyisikin elämään sitku elämästä nytku elämää. Eli elämään tässä ja nyt.

Törmäsin joku aika sitten jossain minä saan ja minun ei tarvitse tehdä- listauksiin. Tämä on loistava lista tuon iänikuisen to do-listan tilalle. Eli ... kirjoita paperille otsikko on MINÄ SAAN! ja tähän alle voi kirjoittaa vain ne todella pakolliset tehtävät, jotka odottavat välittömiä toimia. Sitten on hyvä kirjoittaa toinen lista, jonka otsikko on MINUN EI TARVITSE TEHDÄ! Ja tämän alle tulee kirjoittaa kaikki ne muut tehtävät, jotka todellisuudessa jaksavat odottaa parempaa hetkeä tai eivät ehkä tarvitse edes sinun toimia lähiaikoina. Tähän listaan kuuluvat usein ne ikuisuusprojektit tai muut asiat, joiden aika ei ole nyt. Ne ovat niitä asioita, jotka ovat vain mielen tuomaa lisäduunia, sitä joka koettaa vetää sinut pois tästä hetkestä. Tuon listan voi vaikka polttaa ja antaa näiden asioiden todellakin olla tämän jälkeen. Tämä vaatii irtipäästämistä, eikä se aina välttämättä ole kovin helppoa, mutta se kannattaa. Kirjoittamalla lista on helpompi havaita oman mielen sisäinen to do - lista ja se miten paljon tehtäviä sitä itse itselleen onkin saattanut kasata ja minkä takia. Mikä on se perimmäinen syy miksi nuo tehtävät todellisuudessa olisi tehtävä juuri nyt? Voisiko osan tehtävistä  vain antaa olla? Ehkä niiden aika ei ole nyt.



Mielen sisäisen siivouksen jälkeen on helpompi elää nytkun elämää, kun saa tehdä sen mikä on tehtävä. Aina kaikki ei ole mukavaa tai kivaa elämässä, ei edes joka kerta. Joskus joutuu tekemään asioita, jotka eivät ole mieluisia, mutta vastaan pyristelemällä tilanne vain hankaloituu. Siihen mikä on väistämätöntä ja pakko hoitaa, voi itse valita asenteen. Kun valitsee hyväksyvän asenteen ja keskittyy siihen hyvään mitä itse tekeminen aiheuttaa, tulee pyhitettyä elämä nyt kun- elämälle. Nyt kun- elämässä on kaikki muu liikenevä aika helpompi keskittää läsnäololle. Ilolle omassa elämässä.


Sellaisia mietin nyt, joten iloista viikkoa sinulle! 

Ja mukavaa lomaa jos satut olemaan lomalla juuri nyt!
 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

On ystäviä


On ystäviä.


Lähellä ja kaukana. On niitä, joiden kanssa jaetaan ihan kaikki, arkiset, ne pienetkin asiat, jopa ne, jotka joskus voisi jättää sanomattakin. He ovat niitä, jotka ovat läsnä kaiken aikaa, vaikkei heitä näkisi tai olisi muuten yhteydessä. Jotenkin he vain ovat siinä. Heille voi soittaa ihan pienestäkin mitättömästä asiasta ja he ymmärtävät, jopa siitä mitä tänään voisi laittaa ruoaksi. Sitten on niitä, jotka ovat kaukana, joiden kanssa ollaan harvoin tekemisissä, mutta he ovat niitä, joilla on paikka aina sydämessä, ehkä hyvin erityinenkin. He on niitä, joiden kanssa tavataan harvoin, mutta juttu alkaa aina siitä, kuin olisi eilen tavattu. Heidän kanssaan on mukava muistella hymyssä suin menneitä tai nauraa vedet silmissä yhteisille retkille ja kommelluksille.

On ystäviä.


Ilossa ja surussa. On ystäviä, joille jakaa ne kaikista kipeimmätkin haavat ja he seisovat rinnalla tapahtui mitä tapahtui. Näitä ystäviä on vähemmän, mutta he ovat sitäkin kalliimpia. He kuuntelevat ja ovat hiljaa, kun on sen aika. He löytävät juuri ne oikeat sanat oikeaan aikaan, he auttavat jaksamaan eteenpäin ja ottavat kädestä kiinni, kun sitä tarvitsee. He ovat aarteita tässä elämässä. Itse he eivät tätä edes aina tiedä. On ystäviä, joiden kanssa nauretaan ja pidetään hauskaa. Heidän kanssaan voi heittää itsensä vapaalle ja nauttia elämästä. He saavat sinut rentoutumaan ja nollaamaan päänsisäistä myllerrystä.

On ystäviä.


Onneksi on. Toisilla on paljon ystäviä. Toisilla vähemmän. Tosi ystäviä on vähemmän ja kavereita enemmän. Itse olen saanut onnekseni muutaman todella hyvän ystävän. Toiset asuvat kaukana ja toiset lähempänä. Toisten kanssa on jaettu elämää jo kahdenkymmen vuoden ajan ja toisten kanssa on kaveruus kehittynyt ystävyydeksi vasta aikuisena. Ystävillä on tärkeä paikka meidän jokaisen elämässä.


Onnea on ystävä. Edes yksi sellainen. 


Halaus sinulle! ♥



torstai 11. helmikuuta 2016

Asenne ratkaisee


Täällä jälleen. Mieheni vietti lähes 10 kuukautta ulkomailla. Olin yksin kolmen lapsen kanssa, nyt en enää, olemme koko perhe kasassa. Tuo aika on lyhyt ihmiselämän mittakaavassa. 2 – vuotiaan elämässä se on lähes puolet. Ja ikävän tunne sydämessä, se on pitkä aika. Tuo aika kasvatti minua valtavasti, kuten on moni muukin tässä elämäni varrella tehnyt, kun on sallinut sille luvan. Kun on keskellä muutosta ja kasvua, voi joskus hiipiä mieleen mikä tarkoitus tällä on, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole väliä, kun on itse valmis muuttumaan ja kasvamaan. Minulle etenkin viime vuoden loppu ja tämän vuoden alku oli työtä oman asenteeni kanssa. Olen aina koettanut suhtautua asioihin positiivisesti ja tiedän sen kantaneen hedelmää. Mutta nyt sain todella haastaa itseäni oman mieleni suhteen.


Elämä onkin ainaista oppimista ja kasvamista eteenpäin.

Unirytmini heitti päälaelleen viime syksynä. Olin päivät kädet täynnä kotiäitinä ja yrittäjänä ja yöt opiskelin. Tarkoitukseni oli tehdä tuota vain hetken aikaa, jotta saan lopputyöni psykologisen vyöhyketerapiaopintojen osalta päätökseen, mutta koska en päivisin ehtinyt kuroa yöllistä valvomistani umpeen oli kierre nopeasti valmis. Olen toki ennenkin kokenut väsymystä. Kahden ensimmäisen lapsemme välillä on 2-vuotta ja tuohon aikaan tuli sujuvasti elettyä lähes 4-vuotta enemmän vähemmän väsyneenä. Mutta olen oppinut vuosien saatossa kuuntelemaan itseäni, ottamaan itselleni aikaa ja etenkin nukkumaan ja antamaan itselleni lepoa silloin, kun sitä olen tarvinnut. Nyt tämä levon saaminen oli kuitenkin todella haastavaa. Olin väsynyt, ja tiesin ja tunsin kehossani, että tämä kierre olisi saatava katkaistua nopeasti. Juuri kun aloin saada itse unta ja nukkua hyvin, alkoi 2-vuotiaamme heräillä öisin milloin minkäkin syyn takia. Koska arjessa ei muita aikuisia ollut läsnä – sain omasta selkärangasta vedettyä voimia valvoa lapseni vierellä. Tämä lisäsi väsymystäni. Iltaisin en meinannut saada unta ja yölliset heräilyt jäivät päälle, vaikka olisinkin saanut jo nukkua. Tässä sitten tein kaikki temput mitä osasin – meditoin, ei nettiä tai urheilua myöhään iltaisin ym.ym. tarkoituksena saada levolliset pitkät yöunet itselleni, siinä onnistumatta. Tätä kesti kuukausia. Tässä rytäkässä en sitten jaksanutkaan tehdä mitään ylimääräistä, kuten huomasittekin, bloginikin jäi täysin jalkoihin, elämän jalkoihin. Joskus on näin, ja se on vain hyväksyttävä. Helpottaa kummasti, kuin väkisin yrittämällä.
Pakkasen kuuraamia kukkia portailla

Mitä tästä opin?

Asenne ratkaisee. Väsyneenä on kovin helppo jäädä kiinni negatiivisen kelan pyörimiseen ja jos tähän kelaan jää jumiin satelee negatiivisuutta entistä enemmän. On niin kovin helppoa nähdä ne asiat, jotka eivät ole hyvin kun on väsynyt tai muuten murheen keskellä, mutta entä ne hyvät jutut – niitä kuitenkin on, aina. Huomaamme niitä tai emme. Kun on väsynyt tai muuten allapäin, vaatii mielen treeniä, että kykenee näkemään ja nostamaan hyvät asiat päivänvaloon, ja antamaan niille tilaa omassa elämässä ja mielessä. Sillä samallalailla kuin negatiivisuus lisääntyy siihen keskittymällä, tapahtuu myös positiivisuuden kanssa. Tiedän kyllä. Ei se ole aina helppoa – ainakaan alkuun, ei yhtään. Mutta ei kannatakaan haukata liian suurta palaa kerralla – pienenkin hyvän näkeminen auttaa ja jeesaa eteenpäin. Asenne onkin suurin työkalumme elämämme muutoksiin. Ihan kaikessa. Minä kehitin itselleni väsyneen äidin mantran, jota hoin mielessäni itselleni, joka hetki kun otti tiukille ”olen täynnä elinvoimaa ja iloa, olen täydellinen ihana nainen ja kärsivällinen äiti”.  Joskus jopa ääneenkin tätä sanoin. Silmät ristissä tätä hokiessani, aloin hiljalleen jopa tunteakin näin. Eli asenne ratkaisee. Jonain aamuna hämmästyin kuinka muutaman katkonaisen sängyssä vietetyn tunnin jälkeen heräsin ja totesin itselleni ”onpa ihana herätä, olen elossa”! Niin koomiselta kuin tuo kuulostaakin, niin näin oli.  

”Olen täynnä elinvoimaa ja iloa!”
”Olen täydellinen ihana nainen ja kärsivällinen äiti.”

Kannattaa siis aina keskittyä iloon ja hyvään, edes pienesti, vaikka olisi minkälaiset pussit silmien alla tai minkälaisissa olosuhteissa hyvänsä. Mitä hyvää sinä voisit löytää tänään omassa arjessasi? Sillä tiedätkö, sinunkin ympärilläsi on kauneutta ja hyvää vaikka kuinka paljon, vaikka olisit minkälaisen suon keskellä, tai millainen keli ulkona tahansa. Usko pois. Sitä on. Kokeile vaikka. Näe edes yksi kaunis kukka, kynttilän liekki, lapsen hento ja pehmeä käsi, pakkasen kimalle hangen pinnalla, lämpimät kuivat kengät jalassasi, tai pipo lämmittämässä korviasi ja sateen kostuttama asfaltti.

Näin kaunista oli tammikuussa.

Elämä on varjoa ja valoa, surua ja iloa, onnea ja pettymystä, väsymystä ja elinvoimaa, kaikkea väriloistoa yhtä aikaa ja erikseen. Jokainen meistä itse päättää mihin haluaa ensisijaisesti milloinkin kiinnittää huomiota.  

Iloa päivääsi!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uusi päivä = uusi alku

 
Uusi vuosi. Uusi alku. Sama elämä.  
 
 
Uusi vuosi. Aika jolloin useat meistä, minä mukaan lukien, summaa mennyttä vuotta. Mitä tuli tehtyä. Mitä tapahtui. Mikä oli ihanaa ja mikä uuvuttavaa tai muuten raskasta. Tämä on aikaa jolloin usein tuleekin tehtyä oman elämän inventaariota. Mitä tahdon säilyttää ensi vuodelle? Mistä haluan luopua? Mitä haluan tilalle? Tämä oman elämän vuosikatsaus on monelle kova juttu. Se mahdollistaa ja tekee näkyväksi hyvät ja huonot hetket menneeltä vuodelta. Se ohjaa ajattelemaan mitä todella toivomme omalta elämältämme. Tämä on oman kasvamisen kannalta tärkeää jokaiselle, joka tahtoo mennä elämässään eteenpäin. Ehkä tästä syntyykin uuden vuoden lupaukset, juuri ne lupaukset, joilla on tarkoitus parantaa omaa elämänlaatua. Joku tahtoo laihduttaa, joku aloittaa kauan kaivatun liikuntaharrastuksen, joku päättää meditoida joka päivä, joku lopettaa tupakanpolton, netissä roikkumisen, ihan mitä vain mikä tuo enemmän elämänlaatua tai parantaa omaa hyvinvointia.
 
Alkuvuosi onkin ihanaa uuden fiiliksen aikaa. Sitä ollaan innosta soikeana uuden elämän mahdollisuudesta ja hyvin motivoituneita tämän toteuttamiseen. Mutta hiljalleen enemmin tai myöhemmin monella elämä saattaa palautua vanhoihin tuttuihin kaavoihin. Lipsumista alkaa tapahtua ja loppujen lopuksi mikään ei välttämättä ole muuttunut. Tämä sama juttu on ehkä, kun luet jonkin elämäntaitokirjan. Kirja saa sinut tuntemaan olosi suorastaan huikean loistavaksi. Kirjaa lukiessasi nyökyttelet mielessäsi ja toteat "juuri näin", "näin minäkin toimin". Mutta hetki kirjan päättymisen jälkeen löydät itsesi samasta elämästä kuin ennenkin. Itse ainakin tunnistan omalla kohdallani näin tapahtuneen enemmänkin kuin kerran. Mitä tapahtui? Katosiko sitoutuminen muutokseen?
 
Sitoutuminen muutokseen vaatii kärsivällisyyttä, päättäväisyyttä ja hurjan määrän motivaatiota. Uskon myös, että onnistuakseen tavoitteessaan täytyy myös sietää epäonnistumista, sitä että aina uudelleen ja uudelleen jaksaa yrittää saman asian parissa, vaikka kaikki ei heti menisikään nappiin. Jokainen maratoonikin alkaa ensimmäisestä askeleesta. Jossain vaiheessa tassut alkavat kulkea kuin lennossa ja taas koittaa aika jolloin itseä on vaikea saada lenkille, tai matka tuntuu takkuiselta.
 
Uskon, että yksi iso juttu on huomata, että joka päivä meillä on mahdollisuus uusiin alkuihin. Eikä näiden uusien alkujen tarvitse olla kuitenkaan isoja ja dramaattisia. Usein luulemme olevamme onnellisia ja tyytyväisiä saavutettuamme vasta jonkin ison tavoitteemme, vaikka aina tämä ei kuitenkaan ole tarpeen. Uudet alut voivat olla vain sitä, että muutamme omaa suhtautumistamme ja asennoitumistamme itseemme. Voi ollakin, että näistä lähteekin ne pysyvimmät ja antoisimmat alut. On aivan eri asia päättää laihduttaa 15 kiloa, kuin päättää aamulla, että tänään jätän herkut syömättä. Tuo viisitoista kiloa lähtee todennäköisesti helpommin ja pysyvämmin, kun tähtää yhden päivän kerrallaan, eikä ajattele ainoastaan lopputulosta.
 
 
Jokainen päivä voikin olla siis uusi alku. Jos tänään ei mennyt putkeen, on huomenna uusi päivä ja uusi alku. Suurelta osin elämämme koostuukin pienistä asioista, niistä tavallisista ja jokapäiväisistä, niistä jotka ovat arjessamme läsnä lähes kaiken aikaa. Näihin suhtautumalla uudella tavalla, huomaamalla pienet asiat ja pienet muutokset, voi syntyä huomaamatta isojakin muutoksia.
 
Pieniä ja suuria onnen, onnistumisen ja ilon hetkiä sinulle tähän vuoteen 2016!