Etusivu

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kyllä minä niin mieleni pahoitin



Joskus elämä lyö vasten kasvoja. Joskus tulee vastaan ikäviä tilanteita, olosuhteita tai ihmisiä, jotka tavalla tai toisella vetävät maton jalkojen alta tai muuten saavat meidät tuntemaan olomme epäonnistuneiksi, vihaisiksi, surullisiksi, onnettomiksi, murheellisiksi tai muuten vain alavireisiksi. Tämä on elämää. Tätä tapahtuu. Minullekin. Vaikka olenkin kolunnut elämääni pohjia myöten, silti. Tämä kuuluu ihmisyyteen. Vastoinkäymiset ja haasteet. Välillä tulee takapakkeja, ja se on ok. Vaikka kyllähän se ottaa päähän! 





Minä pahoitin mieleni. Eräs ihminen ei pitänyt sanaansa minulle, mitä oli luvannut ja sanoi minulle ikävästi. Minä petyin. Loukkaannuin. Tulin surulliseksi. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, todella. Pyörittelin tätä päivän mielessäni. Ja tiedättehän mitä kaikkea mieli ehtiikään päivässä saada aikaiseksi! HUH! Seuraava päiväkin alkoi mieleni vellomisella tuossa aiheessa. Päätin, että nyt saa riittää. On ok velloa joskus aikansa, ja käydä asia läpi, mutta pidemmän päälle tämä riistää kyvyn olla läsnä tässä hetkessä, se vie ilon ja onnen. Velloessa elämä muuttuu harmaaksi usvaksi hyvin nopeasti, kaikki kauniit ja jännittävät hetket joita jokaiseen päivään kuitenkin sisältyy, katoavat. Tiesin, että minun on päästettävä irti tuosta loukkaantumisestani ilman että lähden soitellen sotaan. Kaikki muutos lähtee aina ensin itsestä. No tein kaikki temput mitkä yleensäkin auttavat minua nopeasti muuttamaan fiiliksiäni paremmaksi, kuten kävin juoksemassa kunnon lenkin lempimusiikkini tahdissa. Irtipäästäminen ja positiivinen ajattelu, se että siirtää katseen tulevaan, siihen muutokseen mitä haluaa, yleensä tehoaa.

Irtipäästäminen ja positiivinen ajattelu. Jep. Helpommin sanottu kuin tehty. Joskus on vaikeampaa siirtää oma asenne plussan puolelle, nyt se minulla oli sitä. Vaikeaa. Niinpä tein mitä joskus aikaisemminkin olen kokenut itselleni hyödylliseksi, kun en ole meinannut päästä eroon ikävistä tunteista. Meditoin hetken ja kuvittelin eteeni tuolin. Tuolle tuolille asetin tuon mielipahani. Siinä se sitten oli. Harmaa surullinen nyyhkyttävä möykky. Aikani katselin sitä, kuuntelin sitä ja silittelin sitä lohduttaakseni sitä. Ja samalla ymmärsin missä mielipahani juuret olivat, millaista yksinäisyyttä ja surua tuo ”mielipahani” olikaan kokenut. Sitten mielessäni aloin kertoa tuolle mielipahalleni kaiken sen mitä olisin toivonut tuon toisen ihmisen minulle sanovan. Ja hiljalleen tuo möykky alkoi kutistua ja muuttaa väriään ruskeaksi. Siitä tuli mielikuvissani multaa ja vielä antaessani mielikuvieni lentää, alkoi pian mullasta kasvaa kaunis sädehtivä kukka! Ah, mikä vapaus minut valtasi jälleen, saadessani päästää irti tuosta mielessäni velloneesta mielipahasta. Kasvun iloa parhaimmillaan! 

Useimmiten olisikin vaan niin helppoa syyttää muita suuttuttamisesta, ärsyttämisestä tai ihan mistä tahansa mielipahan aiheuttamisesta. Todellisuudessa päätösvalta siitä mitä tunnemme, on kuitenkin viime kädessä jokaisella meillä itsellämme. Emme koskaan voi kontrolloida muita ihmisiä tai tilanteita, mutta itseämme voimme. Emme koskaan voi muuttaa sitä mitä muut ihmiset meille sanovat tai miten he toimivat, mutta omaa asennettamme voimme muuttaa. Joskus se sujuu helposti ja joskus vaatii enemmän töitä, mutta aina se kannattaa.



Valoisia kevätpäiviä sinulle!


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Siivoamalla selkeyttä elämään


Kevät on koittanut. Auringon säteet tulvivat sisälle paljastaen kauniin pölykerroksen, tahrat ikkunoissa ja sormenjäljet kaapinovissa. Minä niin en ilahdu tästä joka keväisestä ilmiöstä. En yhtään. Olen nykyään täysin fiilissiivoaja. Siivoan silloin kun sille tuntuu. Toki tunnen ja tiedän kehossani ja mielessäni, että mitä paremmassa järjestyksessä kotimme on, sitä helpompi siellä on hengittää. Ja tämä kevään tuoma lisääntyvä kirkas valo on ankara, se näyttää selvästi siivoamattomuuteni jäljet.

Minä olen pidemmän aikaa noudattanut itseni kanssa sääntöä, yhtä uutta ostamaani tavaraa / vaatetta kohtaan, laitan kaksi vanhaa pois. Tämä on ollut hyvä keino vähentämään tavaran määrää hiljalleen. Mutta viime aikoina on alkanut tuntua, että tämä on liian pitkän aikaa vievä prosessi minulle. Ja koska perheessäni asuu neljä muutakin ihmistä minun lisäkseni, ei auta, että ainoastaan minä vähennän tavaraa, vaan muidenkin pitäisi tätä noudattaa, mutta eivät sitä aina tee. Sinänsä en kaipaa meille sen suuremmin vähemmän tavaraa, mutta kaipaan meille tilaa ja selkeyttä. Meillä on vaatehuone. Tai sillä nimellä sitä arkkitehdin piirustuksissa kutsutaan. Se on muistuttanut lähinnä sisävarastoa, jossa ei ole ollut mitään rajaa siinä mitä se pitää sisällään. Oven avattua sieltä on tulvinut vastaan kauppakasseja, reppuja, leluja, erilaisia pelivarusteita ym. ja perällä jossain on häämöttänyt joitain kausivaatteita lähinnä ikuisuussäilytyksessä. Mikä tavaroiden sekamelska!

Niinpä otin itseäni niskasta kiinni ja tyhjensin koko tuon vaatehuoneen, tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua. Tavaraa lähti suunnattomasti kiertoon, lahjoitukseen ja ihan rehellisesti myös roskiin. Nyt ei haittaa vaikka vieraat eksyisivätkin kurkistamaan tuonne. Siellä on tyhjää tilaa hyllyillä ja kaikki ovat omilla paikoillaan tilavasti. Hyvä minä!

Sain tästä suunnattoman kipinän tyhjentää koko kotimme kaikesta aikansaeläneestä, turhasta ja ylimääräisestä. Törmäsin myös samalla tällä hetkellä montaa muutakin inspiroineeseen KonMarin metodiin kodin siivoamiseen kerralla. Youtubessa on muuten video tästä aiheesta ja KonMarin metodista, jos et ole lukenut tai saanut käsiisi KonMarin suosittua kirjaa.

KonMarin mukaan koko koti tyhjenee kerralla kaikesta turhasta lyhykäisyydessään tällä tavoin:

          1. Aseta itsellesi aikaraja (pyri siivoamaan nopeasti ja tehokkaasti)
         

          2. Älä siivoa huone kerrallaan vaan asia kerrallaan
             (esim.kaikki vaatteet kerralla, näin näet mitä kaikkea sinulla todellisuudessa on)

          3. Heitä pois kaikki mikä ei tuo sinulle iloa!

Tällä metodilla minä olen käynyt nyt läpi omat vaatteeni ja voi elämä mikä ihanuus on avata aamulla vaatekaappi, kun kaikki vaatteet (ja vain ne joita todella käytän) ovat siistissä pinoissa, eikä mitään tursuile mistään hyllyiltä tms. Vaatteiden laitto kaappiinkin pesun jälkeen sujuu todella vaivattomasti koska tilaa on. Myönnän, hieman teki tiukkaa luopua vaatteista, jotka minulle sopivat, ja olivat ihan hyväkuntoisia, ja jossain mielessä kivan näköisiäkin. Mutta en kuitenkaan ollut käyttänyt noita varmaan vuoteen! Olin vain säästänyt niitä ”jos vaikka joskus sattuisin laittamaan ylleni”. Todellisuudessa tuota hetkeä tuskin ihan heti tulisikaan. Vielä ainakaan en ole kaivannut mitään poisheittämistäni vaatteista.

                           
                                 

Kerralla kodin tyhjentäminen kaikesta turhasta ja ylimääräisestä luo tilaa, tuo selkeyttä ja harmoniaa ympärille. Kun koti pitää sisällään vain niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja hyvää mieltä, niin voiko sitä olla huonolla tuulella (no joo, tottakai voi)?! Turhan ja ylimääräisen raivaaminen mahdollistaa kuitenkin vaivattomammat siivoukset jatkossa, koska aikaa ei kulu niin paljon niiden paikoilleen laittamiseen (ainakin toivon niin). Tämä projekti jatkuu minulla vielä, mutta koetan päästä tavoitteeseeni tämän kuun aikana, ja saada koko kotimme tyhjäksi kaikesta aikansaeläneestä (ainakin suurimmasta osasta). Aivan kirjaimellisesti en tule KonMarin metodia noudattamaan, en esimerkiksi tule viikkaamaan sukkiani ja joudun antamaan periksi monessa iloa tuottavassa esineessä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne saattavat tuottaa jollekin muulle meidän perheessä iloa, vaikka minulle eivät sitä suuremmin tuottaisikaan. Mutta ainakin tämän metodin avulla suurin osa turhasta ja aikansaeläneestä pääsee pois kaappien nurkista ja tilaa vapautuu!





sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Jaa iloasi


Tänä aamuna. Heräsin ennen muuta perhettäni. Keitin itselleni kupin teetä ja nautin aamun rauhasta ja rikkoutumattomasta hiljaisuudesta. Puin vaatteet ylleni ja laitoin koiramme kaulaan pannan ja hihnan. Tuo pieni otus katseli minua kulmiensa alta kuin kysyäkseen ”oletko todella tosissasi”? Tiedän, en minäkään ole kovin aamuvirkku, ja koiramme on se, joka nukkuu perheestämme aina kaikkein pisimpään. Onnea onkin aamu-uninen koira. Mutta tänään minä raahasin tuon karvapallon kanssani ulos ajoissa, joka alku kankeuden ja jäsentensä venyttelyjen jälkeen ymmärsi, tämä on totta, aikainen aamulenkki.


 

Linnut lauloivat. Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Kävelimme pitkän lenkin läheisessä metsässä. Minulla oli keliin nähden aivan liikaa päällä, oli hidastettava tahtia. Kuulin tikan nakuttavan jossain lähistöllä. En kuitenkaan saanut sitä paikannettua katseellani, vaikka kuinka yritin. Ilmassa oli aimo annos kevään tuntua. Koin oman olonikin kovin keväisen keveäksi. Olen aina keväisin piristynyt, kuin heräisin talvihorroksesta. Etenkin kuluneen talven jälkeen tuntuukin, kuin olisin alkanut herätä, en pelkästään horroksesta vaan aivan talviunesta. Nyt minua ei kuitenkaan väsyttänyt. Kaikki oli hyvin, tuossa hetkessä. Vain olemalla. Kävelemällä hiljalleen eteenpäin lumenpeittämässä metsässä, koiran juoksennellessa vapaana. Tunsin keveyden kaikkialla kehossani ja mielessäni. Olo oli onnellinen ja kiitollinen tuosta hetkestä. 


Vatsani alkoi kurnia. Olinhan lähtenyt matkaan ilman aamiaista. Lähdimme takaisin päin. Vastaani tuli joku muukin aikainen koiranulkoiluttaja. Hymyilin hänelle. Hän ei. Toivotin huomenta. Hän ei. Hän taisi jopa lisätä vauhtia kohdallani. Kaikki hänen olemuksessaan kertoi kireydestä ja ärtymyksestä. Pohdin miten usein olemmekaan oman elämämme kiemuroissa niin syvällä, että emme näe kaikkea hyvää ja kaunista, ystävällisyyttä ympärillämme. Olemme jumissa omassa suossamme, jota mieli vielä jaksaa lisätä omilla kierroksillaan. Emme edes välttämättä ota vastaan sitä hyvää, joka meille annettaan. Odotamme vain jotain suurta tapahtuvan, joka muuttaisi elämämme ja poistaisi kivun tai tuskan, mikä se milloinkin on, kuin taikaiskusta, kertaheitolla, vaikka todellisuudessa kaikki useimmiten alkaa kuitenkin pienestä. Niistä pienistä onnen ja ilon hetkistä omassa arjessa, joita kuitenkin aina on, huomaammepa niitä tai emme.



Minä en ole mikään arvioimaan kenenkään reittiä mitä kulkea, ei kukaan meistä ole. Emme koskaan voi tietää millaisia taakkoja toinen meistä joutuu kantamaan tai kohtaamaan. Jokainen valitsee itse oman polkunsa ja askeleensa, ja etenkin sen miten tuota reittiä kulkee. Se että joskus on huonoja päiviä ja joskus pidempäänkin murhetta, on ok. Elämä vaan joskus on. Jokainen saa rypeä ja velloa omassa ärtymyksessään niin kauan kuin tahtoo. Tiedän, joskus on jopa mukavaa viettää surkuttelupäivää. Negatiiviseen on vain kuitenkin niin kovin helppoa jäädä jumiin. On myös helppoa yhtyä toisen kiukkuun ja ärtymykseen. Jokainen meistä voi kuitenkin toimia ja olla aurinkona toiselle pilvisenäkin päivänä. Se, ottaako toinen sen vastaan ei ole meidän asia. Vaikka et saisi hymyysi vastakaikua, voi sen antaakin takaisin joku muu samana päivänä, ehkä eri muodossakin. Vaikka tuo ihminen ei ottaisi tällä hetkellä apuasi vastaan, saattaa hän tarvita hetken aikaa, ja tarttuukin siihen myöhemmin. Aina voit kuitenkin jakaa omaa iloasi ja hyvää oloasi eteenpäin.

Aamulenkkini päättyi. Olin kotiovella. Kahvin tuoksu tulvi eteiseen. Heitin lumiset kenkäni jalasta. Aamiainen oli valmiina pöydässä. Ihanaa. Täydellinen aamuni!



Hymyile sinä tänään, vaikka et saisi vastakaikua. Toivota hyvää huomenta, päivää tai vaikka iltaa, silläkin uhalla ettei sinulle vastattaisi, sillä sinä tulet saamaan aina tuon kaiken hyvän takaisin, sinulle itsellesi. ♥


Iloa sinun päivääsi!

torstai 3. maaliskuuta 2016

Rohkeutta raivata tilaa


Olen viime aikoina pohtinut aloittamisen vaikeutta. Tiedätkö, sen tunteen, kun syvällä sisimmässäsi tiedät ja ehkä haluatkin aloittaa jonkin projektin, olkoon se sitten urheilun aloittaminen, lopputyön tekeminen, tenttiin lukeminen, raportin kirjoittaminen töihin, vaatehuoneen tyhjennys tai ihan mikä tahansa, mutta et tahdo päästä alkuun siinä. Ajatukset harhailevat tuohon toistuvasti ja mielessäsi olet saattanut jo nähdä lopputuloksenkin. Syystä tai toisesta olet kuitenkin siirtänyt tämän aloittamista jatkuvasti eteenpäin - odottaen parempaa aikaa tai vaikka inspiraatiota.

 
 
 
Minä tunnistan tämän tunteen. Kamppailen parhaillaan aloittamisen vaikeuden kanssa. Olen siirtänyt paria isompaa projektia elämässäni jo pidemmän aikaa. Ensin odotin, että väsymykseni on hellittänyt, sitten aloin vain odottaa hyvää hetkeä. Hmm.. Niinpä. Tiedän kyllä. Saatanpa joutua odottelemaan tuota "oikeaa" hetkeä aika kauankin. Aika lipuu huomaamatta ohi. Päivät hurahtavat iltaan, viikot vierähtävät ja kuukaudet vaihtuvat. Entuudestaan tiedän, vaikeus on vain aloittamisessa. Kun jonkin, vaikka hieman epämieluisankin projektin käsiin pääsee - syntyy loppu kuin itsestään (ainakin joissain tapauksissa). Aloittaminen vaatii kuitenkin tuon isoimman askeleen ottamisen. Sen, että hyppää ehkä ulos omalta mukaavusalueeltaan, kokeilee omia rajojaan, haastaa itsensä ja tarttuu oikeasti toimeen.
 
Minun projektini ovat mieluisia. Näiden projektien lopputulos tulee olemaan jonain päivänä yksi iso osa minun unelmaani. Ja tiedän, että näitä asioita haluan tehdä. Mutta miksi sitten on niin vaikea aloittaa? Olen välillä laiska, saamaton ja kärsimätön ja vaikka päämäärä on selvä, joskus väsyttää ja arki vie. Olen saanut muovattua arkeni kiireettömäksi ja vaivattomaksi, niin nyt mukavuudenhaluinen Elinani kipuilee. Mistä luovun, jotta saan tilaa uudelle? Tarvitseeko minun luopua? Miten mahdutan näihin 24 tuntiin lisää aikaa, jotta mikään muu ei kärsi? En halua kiireen tunnetta. Yöunistani en voi tinkiä.
 
Tiedän tarvitsevani aimo annoksen tarmoa, päättäväisyyttä, hitusen järjestelmällisyyttä ja ajan hallittua suunnitelmallista käyttöä. Näihin minun on panostettava, jotta saan 24 tuntiin mahtumaan edes tunnin näiden projektien eteenpäin viemiseksi. Ehkä minun on järjesteltävä tärkeysjärjestystäni uudelleen tai vain lopetettava pohtiminen ja ryhdyttävä tekoihin. Vai tarvitsenko vain rohkeutta? Onko se loppuviimein sitä? Rohkeutta toteuttaa itseäni. Rohkeutta raivata tilaa sille minkä koen tärkeäksi.

Aikaa ei voi koskaan kukaan ostaa lisää päivään, ei edes yhtä lisäminuuttia. Tappamalla aikaa, me nitistämme omia mahdollisuuksiamme. Niitä mahdollisuuksia, joilla voimme nousta omaan potentiaaliimme, niitä mahdollisuuksia, jotka antavat siivet selkäämme.

Ehkäpä rohkea on se, joka käyttää aikansa viisaasti. Se, joka tekee sen mitä pitää ja tunteen oikeaksi riippumatta ulkoisista tekijöistä.

Mukavaa maaliskuuta sinulle!